A A A
  • Suomi
  • Svenska
  • English
  • Русский
  • Viittomakieli

Olet täällä

Päihde- ja mielenterveystyö ikääntyneiden kanssa

Julkaistu 7.11.2012. Päivitetty 21.3.2013

Artikkeli tarkastelee gerontologista päihde- ja mielenterveystyötä toimijuuden ja haavoittuvuuden näkökulmasta ja määrittelee, mitä on ikäerityinen ja ikäeettinen päihde- ja mielenterveystyö. Mikä vaikuttaa, estää tai mahdollistaa ihmisen mielenterveyttä ja hyvinvointia? Millaista tietoa, taitoa ja kykenemistä tarvitaan?

Ikääntyneiden päihde- ja mielenterveysongelmia tarkastellaan usein kapeasti medikalisaation kautta, jolloin nimettyinä sairauksina ovat päihderiippuvuus, mielialahäiriöt ja lisääntyvä raihnaisuus. Koko elämänkulun kattava lisääntynyt ja arkipäiväistynyt päihteidenkäyttö on yhteiskunnallinen, erityisesti sosiaali- ja terveydenhuoltoa kuormittava ongelma. Aihetta tulee tarkastella niin arkikäsityksien kuin tutkimuksien valossa, terveys- ja sairausnäkökulmasta, kulttuurin ja aikakauden ilmiönä.

Päihde- ja mielenterveysongelmien määrittely on vahvasti aikakauteen ja kulttuuriin sidottua, mutta niitä asemoidaan myös yhteiskunnallisissa organisaatioissa päihde- ja mielenterveyspolitiikkana ja lainsäädäntönä, lääketieteellisessä tautiluokituksessa, päihde- ja mielenterveyspalveluissa, mainonnassa ja myynnissä. Vanhusten mielenterveysongelmat eivät ole lisääntyneet, mutta vaikka laki ei ikärajaa määrää, käytännössä kuntien mielenterveys- ja päihdepalveluissa ja Kelan maksamassa kuntoutuksessa evätään palvelut yli 67-vuotiailta. Miksi ikääntyneiden on muita vaikeampi saada päihde- ja mielenterveyspalveluita? Usein vanhuksien ainoaksi hoitovaihtoehdoksi jää pelkkä mielialalääkitys. Tunnistetaanko – ja tunnustetaanko iäkkäiden mielenterveysongelmia riittävästi? Entä jos vanhuksella on sekä mielenterveys- että päihdeongelma? Kuka ja mikä vastaa siitä, että hyvä yhteiskunta on todellisuutta myös ikääntyville ja ikääntyneille?

Käsitykset ikääntymisestä ovat muuttuneet vanhuuden aktiivisen ja toimintakykyisen ajan pidennyttyä. Toimijuus dynaamisena käsitteenä kuvailee ihmisen käytössä olevaa toimintakykyä: sitä, miten ihminen toimii erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä, mitä toiminta merkitsee ihmiselle itselleen, mitä hän haluaa saavuttaa ja millaiset estävät ja mahdollistavat tekijät kehystävät tätä toimintaa. Haavoittuvuus on vanhenemisen teorioita ja vanhustyötä täydentävä, käsitteellinen tapa lähestyä ikääntymistä niin yksilön kuin yhteiskunnan palvelujärjestelmän ja kulttuurin kannalta. Vanhuuteen liittyy myös väistämättä monia haavoittavia elämänmuutoksia. Muun muassa toimintakyvyn heikkeneminen, muistisairaudet, masennus, yksinäisyys, köyhyys, lääke- ja päihdeongelma, oman elämän rajallisuus, läheisten ihmisten kuolema ja elämän murheellisuus lisäävät haavoittuvuutta. Haavoittuvuus kuuluu elämän perusluonteeseen ja tarkoittaa, että ihminen on hauras, suojaton, puolustuskyvytön ja helposti vahingoittuva, mutta myös avoin, herkkä, vastaanottava ja myötäelämiseen kykenevä.

Haavoittuvuuden ymmärtäminen ja työstäminen moniulotteisena, samalla riskinä ja voimavarana, niin asiakkaan kuin auttamistyötä tekevän ominaisuutena, on eräs ihmisyyden kehitystehtävä. Kokonaisvaltaisessa toimijuudessa on läsnä ihmisen elämänhistoria, nykytilanne ja ennakoitu tulevaisuus. Haavoittuvuusnäkökulma tunnustaa voimavarojen heikentymisen ikääntymisen myötä, mutta painottaa samalla sellaisen kuntouttavan työotteen merkitystä, joka osallistaa ja voimaannuttaa vanhusta, omaisia ja ammattihenkilöitä.

Päihteiden vaikutus

Ikääntyminen, sairaudet ja lääkitys voivat tehdä alkoholin ja/tai lääkkeiden päihdekäytöstä uudella, joskin yksilöllisellä tavalla ongelmallista. Muisti, aistitoiminnat, motoriikka ja koordinaatio heikkenevät jokaisella, mutta päihdekäyttö voimistaa näitä vanhenemisen kielteisiä vaikutuksia. Päihteiden/lääkkeiden sietokyky heikkenee iän myötä ja riippuvuus saattaa syntyä nopeammin. Sairaus ja kipu lisäävät emotionaalista haavoittuvuutta; muistisairaudet lisäävät masennusriskiä ja ihminen voi hoitaa alkavan muistisairauden aiheuttamaa ahdistusta päihteillä. Päihteiden liikakäyttö lisää masennusta ja masennus voi lisätä päihteiden käyttöä. Ikääntymisen myötä tapahtuvat monenlaiset menetykset, yksinäisyys, tuen puute ja elämän murheellisuus voivat aiheuttaa alakuloa ja johtaa päihteidenkäyttöön ja depressioon.

Ikääntyneet itse eivät välttämättä tiedosta mielenterveysongelmaa, kuten masennusta, koska he eivät ole tottuneet puhumaan ajatuksistaan ja tunteistaan. On myös vanhuksia, joilla ei ole heistä huolehtivaa lähiverkostoa ja jotka eivät osaa/kykene tai uskalla esimerkiksi häpeän vuoksi hakea apua ja heille kuuluvia palveluja. Voi myös olla, että ainoat merkittävät ihmissuhteet ovat oluttuopin ääressä. Jopa ammattilaiset voivat ajatella, että tietty alakulo kuuluu vanhan ihmisen elämään eikä se ole psykososiaalisin keinoin autettavissa. Ongelmaa vaikeuttavat vanhentuneet teoriat, jähmeät käytännöt, pessimistiset asenteet sekä vanhustenhoidon resurssipula. Sivuuttavat asenteet heijastuvat vanhusten omiin käsityksiin, luovat toivottomuutta ja estävät avun hakemisen elämän kriisitilanteissa, mielenterveys- ja päihdeongelmissa.

Paljonko on liikaa?

Kulutusta ja haittoja seurataan, mutta kovin vähän tiedetään esimerkiksi alkoholinkäytön ja hyvinvoinnin yhteyksistä, vaikka ehkäisyn kannalta tämä tieto olisi merkittävää. Tarvitsemme myös ikäerityistä tietoa päihteiden vaikutuksista, koska ikääntyminen tuo muutoksia elämään ja terveydentilaan. Tarpeen on suvaitsevainen asenne- ja mielipideilmasto, jossa voimme puhua päihteistä avoimesti ja asiallisesti, punnita niin hyötyjä kuin haittojakin monipuolisesti.

Ikääntyneet itse eivät välttämättä ole kovin hyvin selvillä päihteiden riskirajoista ja voivat siten juoda tietämättään liikaa. Suomessa alkoholin riskirajaksi terveillä ilman pysyväislääkitystä olevilla yli 65-vuotiailla naisilla ja miehillä on valittu korkeintaan seitsemän annosta viikossa ja korkeintaan kaksi annosta kerralla. Riskikulutus tarkoittaa jatkuvaa ja säännöllistä suosituksen ylittävää käyttöä eli vähintään kahdeksaa annosta viikossa tai kolmea annosta kerralla viikottain. Kertakäytön rajan ylittäminen merkitsee, että esimerkiksi tapaturmariski kasvaa. Alkoholiriippuvuus kehittyy pitkällisen juomisen seurauksena ja tarkoittaa pakonomaista käyttöä, vieroitusoireita, toleranssin kasvua ja juomisen jatkamista haitoista huolimatta.

Mitä tarvitaan?

Ensinnäkin tarvitsemme asenteiden muuttamista: vanhakin ihminen omistaa oman elämänsä ja haluaa olla siitä päättämässä. Vanhenemista voi katsoa ihmisen elämän merkityksien, mahdollisuuksien ja voimavarojen kautta, nähdä vanha ihminen kokevana, tuntevana, toimijuutensa omistavana vaikka hauraana, hiipuvana ja kenties haavoittuneenakin. Tärkeää on halu nähdä ikääntyneen elämänkokemus, viisaus ja voimavarat.

Avun ja tuen tarve lisääntyy ja elämän syvä murhe todentuu vanhetessa, mutta ihmisen tarve itsensä toteuttamiseen ei vähene. Ikä ei ole este tarkastella ja työstää mielenmaailmaa.

Erityisesti iäkkäät eivät yleensä ole kovin hyvin perillä järkevän alkoholin käytön rajoista saatikka suosituksista. Vanha ihminen hyötyy motivoivasta ikäerityisestä psykososiaalisesta tuesta, päihdeneuvonnasta, rajoittavista keinoista ja hoidosta siinä missä muutkin.

Ihmiselle on myös luontaista katsoa tulevaisuuteen, jopa vielä silloinkin kun elämän loppu on jo käsillä. Ihminen orientoituu vanhanakin tulevaan: hän toivoo terveytensä, toimintakykynsä ja merkittävien ihmissuhteiden säilyvän. Ikäeettinen toimijuuden ja haavoittuvuuden tunnustava, voimavaroja painottava toimintatapa on vuorovaikutusprosessi, jonka tärkeimpiä elementtejä ovat tasavertainen neuvottelu, ihmisen tämänhetkisten käytännön ongelmien ratkaiseminen, kokonaistilanteen kartoitus ja avun tarpeen arviointi. Siihen liittyvät esimerkiksi ruokailu, itsestä huolehtiminen, liikkuminen, turvallisuus, yksinäisyys, kipu, pelot yms. Lopulliset päätökset elämästään tekee kuitenkin aina ihminen itse.

Sisko Salo-Chydenius
TtM, kehittämiskoordinaattori

Päivittänyt:
Kaija Seppä
LKT, professori, Tampereen yliopisto

 

Heimonen, S. & Pajunen, H. (toim.) 2012. Mielenterveys vanhuudessa. Helsinki: Edita Publishing Oy.

Jyrkämä, J. 2012. Toimijuus ja terveyden edistäminen. Teoksessa: Näslindh-Ylispangar, A. Vanhuksen terveyden, hyvinvoinnin ja hyvän elämän edistäminen. Helsinki: Edita Publishing Oy, 143–152.

Saarenheimo, M & Pietilä, M. 2011. MielenMuutos masennuksen hoidossa; Mielialaongelmista kärsivien iäkkäiden ihmisten psykososiaalinen tukeminen. MielenMuutos -tutkimus- ja kehittämishanke, tutkimusraportti 2. Helsinki: Vanhustyön keskusliitto.

Salo-Chydenius, S. 2011. Ikään katsomatta – saavatko vanhukset mielenterveys- ja päihdepalveluita? ProTerveys 2/2011, 30–31.

Sarvimäki, A. & Heimonen, S. & Mäki-Petäjä-Leinonen, A. 2010. Vanhuus ja haavoittuvuus. Helsinki: Edita.

Oliko tämä artikkeli hyödyllinen?
Ääniä annettu: 666 - Keskiarvo: 3

Jaa

Facebook Twitter Google+ Delicious Google bookmarks