Tekstikoko Font size smaller Font size normal Font size bigger

04.01.2017 | Muut tarinat

Vielä viimeinen mörkö

Nimimerkki: Pullerikki

Olen 43-vuotias nainen, ollut nyt alun viidettä vuotta ilman päihteitä, mutta en vielä päivääkään vapaa riippuvuudesta.

”Väärinkäyttö” alkoi jo ala-asteikäisenä ja yhä jatkuu muiden keinojen puuttuessa kohdata tunteita tai elämän vaihtuivia tilanteita. Kaikkeen on tullut reagoitua riippuvuuskäyttäytymisellä. En tiedä, mitä normaali elämä on. Sokeri loi pohjan, joka matkan varrella vain vaihtui milloin nikotiiniin, alkoholiin, kannabikseen tai amfetamiiniin ja palaili aina niiden jäädessä takaisin syömishäiriökäyttäytymiseen, joka ollut nyt aktivoituneena vuosien remission jälkeen siitä saakka, kun päihteet jäivät.

Tahdon vapaaksi. En jaksa tätä enää. Päätän lopettaa, mutta taas löydän itseni mättämästä ja oksentamasta, itkemästä ja ihmettelemästä, mikä mättää ja mitä tulisi tehdä oikein päästäkseen lopullisesti kierteestä irti. Elämä ei ole helposti opittavissa kylmiltään, yksin. Eikä varsinkaan, kun yhteiskunta ei tästä samankaltaista ongelmansignaalia anna tai sitä tue, kuin muista… En kuitenkaan ole enää valmis tai halukas palaamaan päihteiden pariin. Joten. Joko yksin, tai avun kautta, tästä ON selvittävä.

En ole koskaan ollut varsinaisesti minkään ’avun’ piirissä. Usko on tuonut kasvavan ymmärryksen arvostani ja merkityksen sille, että huostaanotettujen lastenikin tähden tahdon voida osoittaa, että muutos on mahdollinen. Tämä viimeinen vain ei meinaa hellittää, enkä siis kokemuksen puutteesta tiedä, olisiko jonkinlaista ulkopuolista apua mahdollista saada. En haluaisi tukehtua pytyn päälle.

Koetan opetella ajattelua ”päivä kerrallaan” sen sijaan, että ”kerran vielä”, kuten Bitten Jonsson jossain ilmaisi sen kuuluvan edetä, jos mielii riippuvuuden selättää. Eli, askel kerrallaan siihen turvautuen, että Taivaan Isä ei minua yksin jätä ja antaa voiman muutokseen. Iloa teille ja luottamusta parempaan tulevaan!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentit

(1)

Location

Veeruska

05.02.2017 16:44:19

Minä olen 65-vuotias nainen ja minullakin on kokemusta lähes kaikista noista ongelmista. Syömishäiriöön voi saada apua, kun aloittaa käynnillä terveyskeskuslääkärillä. Siitä hänen pitäisi ohjata sinut eteenpäin. Minä myös tiedän mitä on addiktio ja tiedän ettei siitä parane koskaan, ne vain muuttavat muotoaan, tämänhän sinäkin olet todennut. On kuitenkin mahdollista elää sen kanssa - ainakin toivon niin.  Minä juopottelin päivittäin parikymmentä vuotta, olin ahdistunut avioliitossani, kunnes löysin miehen, joka sai minut uskomaan itseeni ja omaan arvooni. Muutama vuosi oli ensin juopoteltu yhdessä, mutta sitten yllätyksekseni en enää tarvinnut viinaa. Jotenkin se tuntui uskomattomalta. En ole tänä päivänä absolutisti, jos otan lasin viiniä, usein siinä menee samana iltana koko pullo plus pari terävää päälle, mutta näitä hetkiä on enää ehkä kerran kuukaudessa, se on ihan hanskattavissa, koska se ei koskaan jatku seuraavana päivänä. Neljäkymmentä vuotta tupakoin, viimeiset viisitoista vuotta puolitoista askia päivässä. Olin yrittänyt lopettaa, käynyt hypnoosissakin kolme eri jaksoa. Olin jo luopunut toivosta, kunnes työkaveri kannusti kanssaan tupakoimattomaan tammikuuhun. Siitä olin polttamatta 5 kk. Sitten polttelin muutaman kuukauden ja olin taas polttamatta 9 kk. Vielä yksi tupakoimaton vuosi, ja sitten yhtenä sumuisena iltana 6 tupakkaa peräjälkeen, nikotiinimyrkytys, oksennusta koko ilta ja se oli siinä. Olen nyt ollut ilman tupakkaa 9 vuotta, paitsi toissa juhannuksena pöllyttelin puolenkymmentä savuketta. Siitä juhannuksesta jäi vähän paha muisto, koska nikotiinimyrkytyksen jälkeen tupakka oli haissut pahalta, juhannuksen jälkeen taas hyvältä. Mutta enää en aio siihen nikotiinikoukkuun mennä. Kuntoni ei ole muutenkaan kovin hyvä, ja tiedän että henki loppuu kokonaan jos alan uudestaan kessutella. Pisismpään minulla on kuitenkin ollut peliaddiktio. Onneksi en ole koskaan pelannut rahasta. Pelihimo alkoi jo alakouluikäisenä, kun en voinut lopettaa lautapelien pelaamista,vaan kinusin kavereitani yhä uudelleen ja uudelleen:"Pelataan vielä yksi". Onneksi naapurissa oli iso sisarusparvi, joten kanssapelaajaa kierrättämällä minä saatoin istua Kimble-pelilaudan ääressä 4-6 tuntia. Sitten tuli pasianssi ja lähes tuhosi minun opiskeluni lukiossa. Kaiket yöt lätkytin pelikortteja, valvoin kofeinitablettien, kahvin ja tupakan voimalla aamupuolelle yötä. Voi kuvitella miten tarkkana olin oppitunneilla. Pääsin opiskelemaan, mutta sitten olivatkin vuorossa tietokonepelit. Opiskelu ei sujunut kovin hyvin, koska minulla ei ollut aikaa lukea tentteihin. Valmistuin kuitenkin ja pääsin töihin. Ensimmäisessä työpaikassa pelasimme kaikki ruokatunnit, ja koska minä olin pomo, usein jatkoimme sitä samaa pelaamista ihan neljään saakka. Sitten leimasimme kellokortit ja lähdimme kotiin. Minä sinne tietsikkapelien ääreen.  Seuraavassa työpaikassa piti koko ajan pelätä koska saa poltkut, koska työhuoneestani kuului vain hiiren napsutusta. Viimeiset parikymmentä vuotta olen pelannut käytännössä joka päivä 3-12 tuntia. (Ajattele mitä muuta olisin sinä aikana voinut tehdä, pari väitöskirjaa, muutaman romaanin, saattaa itseni timmikuntoon, hoitaa sosiaalisia suhteita...) Vielä olen yrittänyt: Olen nyt ollut pelaamatta 6 kokonaista päivää, se tuntuu aivan mahtavalta. Monta kertaa tämän päivänkin aikana on tullut mieleen, josko avaisin pelit-sivun ja pelaisin vain muutaman pelin... Vuosikymmenten kokemuksellla tiedän ettei minulle ole sellaista käsitettä kuin "muutama peli", se on minun tapauksessani  "muutama tunti tai päivä pelaamista".  Minäkään en ole koskaan hakenut apua mihinkään addiktioistani (paitsi siihen tupakanpolttoon), mutta kuukausi sitten rekisteröidyin netissä peliriippuvaisten ryhmään. Ilmoittivat jonotusajaksi 4 kuukautta.   Ai niin, oli minulla sen juomiskauden jälkeen kolmen vuoden seksiaddiktiokin. Joku voisi ajatella että tämähän on kivaa, mutta addiktion ominaisuus on että se ei ole kivaa, se on pelkka pakko.  Olen minäkin uskovainen. Yritän elää päivän kerrallaan ja luottaa siihen, että Jumala auttaa, koska se on hänen duuninsa. Minun tehtäväni on uskoa se. Tuo päivä kerrallaan riittää. Se on aivan mahtava päätös. Muutos on mahdollinen.