Olet täällä

Kirjaudu sisään tai rekisteröidy sivustolle, jotta voit käyttää kirjanmerkkejä

Alkoholistiin rakastuminen

Julkaistu 9.11.2016

Tapasin tän ihmisen kaks vuotta sitten. Tuntui että se oli niin täydellinen mulle, täydellinen luonne. Tunsin itseni hyväks kun sain kehuja joka päivä ja rakastuin vielä syvemmin. Ensimmäinen riita syttyi kännissä ajamisesta, noh ensimmäisen kerran mun aikana sain sen loppumaan, hetkeksi. Kun kesäloma alkoi ja muutin hänen luo, alkoi myös henkinen helvetti. Välillä olin yksin parikin viikkoa putkeen kun se ei saapunut kotiin töistä. Ja kun saapui niin oli pamahtanu kiinni rattijuopumuksesta, taas. Olin pettynyt, mut helposti annoin aina kaiken anteeksi.

Juominen alko lisääntyy, työt jäi kokonaan ja putki alkoi. Mä olin väsynyt henkisesti ja fyysisesti. En nukkunut öisin kun en tiennyt missä se on ja onko kunnossa. Joskus se tuli aamuyöstä kotiin ja joskus ei tullut ollenkaan. Riidat oli aina mun vikani. "Sä kiukuttelet koko ajan jne" No, sokeasti ajattelin, että tää on mun vikani. Piti aina olla varovainen, että ei sano vähänkään väärin tai muuten se lähtee taas ryyppäämään eikä tuu kotiin. Kun työpaikka oli menetetty, haettiin taas uutta. Välillä tuli viesti et jään iltavuoroon vaikka todellisuudessa oli kaverillaan taas ryyppäämässä. Tällä kertaa ei tullut kuukauteen kotiin ja niitä kertoja alko rapisemaan aikalailla, puhelinta pidettiin pois päältä etten sais kiinni.

Sanotaanko, että tää oli aina tätä samaa kierrettä, uusia työpaikkoja haettiin kymmenisen kertaa tän parin vuoden sisällä, ryypättiin kaksi viikkoa, siivosin oksennuksia lattialta, tölkkejä, tupakin tumppeja lattioilta. Sisällä polttivat vaikka tiesivät mulla olevan hengenahdistus. Haukuttiin pystyyn ja syytettiin, että kaikki on mun vikani, sitten oltiin välillä pari viikko selvinpäin kunnes putki alko taas ja mun syyni eikä mulla saanut olla huonoja päiviä.

Kaksi viikkoa onnen kukkuloilla ja sitten taas viikkoja kaikki oli helvettiä. Itkin ja itkin kuinka haluan lähteä mutta en voi koska sit se ei ainakaan tuu takasin enkä pysty kun rakastan sitä niin paljon. Kuvioihin alko tulemaan järkyttävä mustasukkaisuus aina kun tultiin putken jälkeen kotiin, ni syyllistettiin pettämiseen, uhattiin lyödä, tönittiin, valehdeltiin. Valehtelu oli aivan sietämätöntä, haukuttiin. Satutettiin henkisesti ja fyysisesti. Silti aina annoin anteeksi kaiken.

Olin täysin sokeana siitä ihmisestä. Selvinpäinhän se oli niin ihana mutta kännissä kaikkea muuta kuin ihanaa. Petettiin, valehdeltiin mitä typerimmistä asioista, pahoinpideltiin, huorittelua ja syytöksiä. Olin niin loppu, että itkin sen edessä ja anoin sitä hakemaan apua kun rakastin sitä niin paljon. Kolme kertaa sain sen päihdepoliklinikalle, mutta siihen se jäi ja sama jatkui.

Kun kuvioihin alko tulla kuristaminen sun muu väkivalta. Aloin saamaan paniikkikohtauksia. Heräsin todellisuuteen ja siihen kuinka paskana olen kaikesta. Täysin loppu. Jossain kohtaa sain tietää tän ihmisen olevan ehdonalaisessa, sekin kiellettiin loppuun asti. Päätin lähteä ja lähdinkin pariin otteeseen vanhempien luo asumaan, mutta aina se sai mut anottua takasin ja lupasi muuttua. Kun en suostunut menemään, niin kuvioihin tuli itsetuhoisuus. "Mä tapan itseni jos et tuu takasin". Kolmeen otteeseen haettiin sairaalasta kun oli yrittänyt myrkyttää itsensä.

Annoin mahdollisuuksia kerta kerran tyrimisten jälkeen. Tää ihminen alko lopussa olemaan niin pohjalla etten enää pystynyt tekemään mitään. Muutin kotiin ja meillä oli sellasta on/off suhdetta jonkun aikaa. Juhannuksena aloitettiin antabustablettihoito ja meni suht hyvin, vaikka mustasukkaisuutta ja valehtelua oli edelleenkin. En jaksanut välittää tai tehdä asioista riitaa, ettei se lähde vaan juomaan. Otin siis kaiken syyn niskoilleni.

Kolmen viikon onni päättyi taas, se oli mun viimeinen pisara. Lähdin lopullisesti. Hain aina välillä millon mistäkin juoppolasta sen juomasta käsidesiä kun ei kuulemman päässyt kotiin. En jaksanut enään, kämppä lähti alta kun
vuokrat oli rästissä ja velkaa oli joka puolelle niin suuria summia etten osannut edes käsittää. Parin kuukauden putken jälkeen kuulin, että tää ihminen oli tosiaan hankkiutunut itse katkaisuhoitoon. Kerroin heti kuinka ylpeä olen et on pystynyt vihdoinkin monen vuoden jälkeen hakemaan todella apua itselleen. Olin tukena alusta loppuun hoidoissa.

Ehkä tän ihmisen elämä alkaa pikku hiljaa kukoistaa ja toivon niin. Koitin tiivistää kahden vuoden piinan, tässä ei siis todellakaan kaikkea ole. Raitistuminen lähtee täysin itsestään, kukaan ei voi viedä hoitoon jos tahtoa ei päihderiippuvaisella itsellään ole parantumiseen.

Nimimerkki: 
Blue
+1
+295

Lisää uusi kommentti