A A A
  • Suomi
  • Svenska
  • English
  • Русский
  • Viittomakieli

Olet täällä

Sirkusnorsun jaloissa

Osa 1

Koiran kynnet raapivat lautalattiaa. Unen myllyssä ääni sekoittuu luotisateen ropinaan. Väistelen sadetta, pyristelen pakoon ja kaadun varvikkoon. Herään tokkuraisena tietämättä, kumpaan maailmaan kuulun ja mitä väistellä. Olen yrittänyt taas juosta unissani ja se on tehnyt kipeää. Olen törmäillyt varastohyllyihin ja kaatanut niitä.

Lue lisää...

Se ei meinaa onnistua siinä maailmassa eikä se onnistu tässä toisessakaan: juokseminen.

Ihmisessä on kuulemma 206 luuta. Piti elää melkein 38 vuotta ennen kuin sain tietää, miltä tuntuu kun kaikkia luita vihloo ja jomottaa samanaikaisesti. Sana pyramidihuijaus kuulostaa minun korvissani ihan joltain muulta kuin siltä, että ihmisiltä on huijattu rahaa. Minä nimittäin olin sen alun perinkin kiikkerän pyramidin huipulla, kaikki kolmekymmentä sekuntia. Sen jälkeen kun se romahti, en ole nähnyt tervettä päivää, mutta selviä päivät ja yöt ovat olleet.

Makaan sängyssä ja nielaisen särkytabletin, on lääkkeen aika. Paketin punainen kolmio kertoo, että kyse ei ole mistään vitamiinivalmisteesta. Vitamiiniarsenaali on sitten erikseen: tyrnimarjoja, hainrustokapseleita ja kalsiumia, ties mitä puristeita purkkitolkulla. Vasemmalla kädellä, sillä ainoalla mikä toimii, on hankala avata purkit. Niissä onkin nieleksimistä, kalsiumtablettikin on talipallon kokoinen.

Jätän purkit auki, vaikka tiedän että saisin apua jos pyytäisin. Minulle on kiikutettu jäätelöautoissa myytävä pieni vaaleansininen leluauto, jota painamalla saa aikaan fanfaarin: ti ti ti di di niin edelleen. Sen ääni kuuluu talon molempiin kerroksiin.

Pienen kapuamisen jälkeen onnistun ottamaan peilin yöpöydän laatikosta. Ei minua ole ennenkään pidetty kaunottarena, mutta uudenvuoden päivänä vuonna 2011 olen muuttunut raajarikoksi rämehirviöksi. Tai riuttahaiksi. En usko että äitivainaa huutaisi hurraata, jos näkisi nyt tyttärensä.

Puolet naamasta on pelkkää turvotusta. Mustanpuhuva rantu kulkee otsasta oikeaan poskipäähän ja sieltä leuan alapuolelle. Ylähuulen mustat tikit on varmaan tehty huolella, nyt niitä ei turvotuksen takaa edes erota. Tämännäköisiä naisia näkee yleensä komedioissa, siis jos niiden yli on ajettu pikiautolla tai ne ovat jääneet sirkusnorsujen jalkoihin. Muita kyllä saattaa naurattaa.

Minulle tuodaan tarjotin, ja verhot vedetään ikkunasta. Ulkona paistaa melkein aurinko, se sattuu silmiin.

- Huomenta. Luulin, että nukut vielä.

En näe mitään, vaan siristelen silmiäni.

Vasta muutama päivä sitten vietettiin tapaninpäivää, se oli paikallaan heti joulun jälkeen. Joulun livahti tutun porukan kanssa vuokramökillä Porvoossa. Meillä on sama tilanne: kukaan ei meinaa kestää perhejouluja. Vieroksumme ruokaperinteitä eli leivonnaisia, pataruokia ja pipareita. Meille riittää joulusta se toinen puoli eli suklaat ja skumpat. Jos ja kun joulu osuu viikonlopuksi, niin vapaita ei paljon ole. Uraohjuksilla. Miksi hassata aikaa säntäämällä sukulaisiin jonnekin Luusualle, Keski-Kihniöön tai Pöytyälle?

Synttärit osuvat sikäli pahaan aikaan, että joulukuun alussa on paljon hippaloita. Asuntokauppa hiljenee ja näytöt harvenevat. Paperihommia voi tehdä etänä, ja aikaa riittää pikkujouluihin ja muutaman päivän ostosmatkalle Viroon. Sitä voi valmistautua kaikin tavoin jouluun, jota riittää sitten pitkälle tammikuuhun saakka.

Sisko ei enää ole vuosiin pyytänyt viettämään joulua heille, kun tietää minun keksivän niin hyviä tekosyitä. Niin kuin sen, että hän asuu niin kaukana Varsinais-Suomessa, että edestakaisin matkoihin kuluisi vähintään kymmenen tuntia. Jos hän on jouluihminen, niin minä olen vappuihminen – viis siitä, mitä vuodenaikaa eletään. Tekosyitä kuitenkin on: saan migreenin melusta, etenkin siitä kun lapset tappelisivat kaiken aikaa tai hakkaisivat rumpuja ja balalaikkoja ja toisiaan kuin amfetamiinia saaneet apinat. Outi on niuho myös seura- ja ruokajuomien suhteen, sanoo että on saanut katsella läträämistä ihan tarpeeksi. Toisin sanoen sisko ei osaa pitää hauskaa tai osaa: hän menee rähisevien ja haisevien koirien kanssa lenkille tai näpertelee loputtomat määrät albumeita perheestään tai opettelee niksikirjasta, kuinka purkka poistetaan farkuista. Huvinsa kullakin.

Okei, olin siellä kerran joulun. Vedin lärvit yksikseni, kun muut olivat menneet nukkumaan. Outi ei jaksa valvoa ja taisi se nuorin lapsi olla vielä vaippa-asteella, ja Aki sammui nojatuoliin kesken lauseen. Ei ihme: Aki oli toiminut koko naapuruston pukkina, autokuskina, lumenluojana, liiterivastaavana, diplomaattina, hovimestarina, koirienkusettajana ja uusien elektronisten laitteiden asentajana. Tuon joulun jälkeen olen sanonut meluisille perhejouluille ei kiitos.

Kovin mukavia muistoja ei ole kyllä omista lapsuuden jouluistakaan. Isä kallisti kuppia kaksin käsin ja äiti siivosi itsensä tainnoksiin ja nalkutti nalkuttamistaan aivan kaikesta. Rauha heille, rauha kaikille. Yhtään mukavaa lapsuuden joulua ei meikäläinen muista. Itkuisen marttyyriäidin vain, joka pimahti kesken porkkanalaatikon haarukoimisen viimeistään iltakahdeksalta kun isä pääsi saunan jälkeen hyvään vauhtiin. Ei siellä koskaan tapeltu, mutta kännimökötyksestä ja marttyyrinyyhkeestä tiedän kaiken.

Toisin kuin siskonsa, meikäläisen kaltainen ehtoinen emäntä ei leivo jouluksi mitään eikä lämmitä edes eineksiä. Osaan tehdä munatotin, ja sillä olen pärjännyt kaikki nämä vuodet. Sukkia en kudo, käytän puikkoja vain syömiseen jos satun piipahtamaan kiinalaisessa ravintolassa. En pese ikkunoita, en imuroi lattialistoja enkä hinkkaa ovenkarmeja. Ainoa joulusiivous tulee tehdyksi, kun erään urheiluseuran pojat hakevat pientä korvausta vastaan jätepaperit ja tyhjät pullot. Siitä ilosta että vaatehuone näin raivautuu, annan pojan palleroille viisikymppiä ja kiitän kauniisti. Pojat kumartavat aina niin kohteliaasti, että otsa tapailee kynnystä. Tyhjistä pulloista he saavat sitten vielä useamman kympin, joten joidenkin tätien luona tosiaan kannattaa käydä keikalla.

Palaan kivuliaaseen nykyhetkeen. Kuulen kysyttävän:

- Juotko kahvia pillillä vai juotanko nokkamukista?

Nyökkään nokkamukin suuntaan, sillä tikkien takia en pysty kuin vähän honottamaan.

Tunnistan äänen ja minua alkaa hävettää, tunnistan tutun käden joka silittää otsaani. En tiedä johtuuko tämä saamistani särkylääkkeistä vai krapulasta vai mistä, mutta tyynyliinaan pusertuu pari kyyneltä. Asia on pidettävä piilossa.

Että hänen pitää nähdä minut tässä kunnossa. Toisaalta hän on nähnyt minut sellaisessa änkyrässä ja vähän monta kertaa, että taidan olla ehkä herttaisimmillani moneen vuoteen.

Osa 2

Hörpin nokkamukista kahvia. Se täytyy jäähdyttää niin, ettei huuleen satu. Tikit eivät anna yhtään periksi, en saa paljon suuta auki ja voileipä jää syömättä. Ihminen, tuo ystävällinen olento tuossa, tilsii banaanin ja syöttää minua. Häpeän niin, että ohimoita vihloo. Olen avuton turpaansa saanut riuttahai, joka sössi elämänsä. Taas kerran.

Lue lisää...

En minä muista, kenen idea se oli. Manalassa tuli valomerkki, eikä taksia saanut mistään. Jostain löytyi se pressun pala, ja Vauhkonen halusi kokeilla ihmispyramidia. Kuningasajatus oli se, että noin kolmimetrinen ihmispyramidi liikkuisi alaspäin pitkin Suurkirkon lakaisemattomia rappusia. Se olisi aivan ainutlaatuinen tilaisuus, ja tätä näytelmää seurasi muutama öinen kulkija kamerakännyköineen. Toki halusimme järkätä heille kunnon show´n!

Koska olen aika pieni ja hentoinen, minun piti kavuta muiden olkapäille. Jostain sain päähäni vilkkuvan tonttulakin, täältä tullaan, hip hei! Liikuimme pressun päällä noin valon nopeudella.

Kunnes.
Aina siihen saakka.

Minä sekä kaaduin että törmäsin. Siinä oli jokin auto ja sitten siinä oli katu, tuo jälkimmäinen oli ollut siinä samalla paikalla kyllä jo aika kauan. Ihmispyramidisensaatio oli jo ohi, minulta oli mennyt jo taju. Suoraan sanottuna esityksemme ei mennyt ihan niin kuin oli hatarasti kaavailtu. En edes tuntenut tyyppejä, jotka saivat minut mukaan tuohon typeryyteen. Piia ja muut tutut katsoivat sitä sivusta ja käskivät pysyä poissa, ainakin niin myöhemmin kerrottiin.

Suurkirkon rappusia en ole ennen sillä tavalla laskeutunut enkä usko, että tämän jälkeen kehtaan kokeilla uudelleen. Kyyti oli kovaa, liukasta ja kylmää. Ja mistä helkkarista se pylväs siihen tuli - ja se auto? Muistan vain tai sitten minulle kerrottiin, miten ambulanssin siniset vilkut välkkyivät ja että tonttulakkini ei ollut mitään siihen säihkeeseen verrattuna.

Sairaalan päivystävä lääkäri oli vitsikkäällä tuulella. Se saattoi tietysti johtua juuri vietetystä joulusta ja kristikuntaa riepottelevasta yleisestä lempeydestä. Hamosessaan pulkkamäessä itsensä telonut glöginhuuruinen, keski-ikäinen tädin käppyrä saattaa tietysti  huvittaa häntä tai ketä hyvänsä. Osansa lienee silläkin, että se samainen tättärä oli katkaissut vasemman kätensä ja murtanut oikean sääriluunsa. Niin, ja turpaan piti ommella muutama tikki. Sanaa esteettinen kirurgia ei käytetty.

Miksei sitä saa nykyisin pitää hauskaa ilman, että joku seisoo sormi pystyssä saarnaamassa? Minä maksan veroja sen verran ruhtinaallisesti, että teen ihan mitä lystää. Kuten esimerkiksi otan joulun alla vähän leppoisammin, kun pari alulle laittamaani kampanjaa on saanut kiitosta ja ihmiset luottivat taas tulevaisuuteen. Ja kun usko palautuu elämään, niin miksei sitä voisi vähän juhlistaa?

Lääkäri vaihtaa vahvemmat lukulasit ja katselee papereitaan. Vakuutusyhtiötä kuulemma saattaa kiinnostaa, miten tuollainen onnettomuus voi sattua. Verikokeen  lukemat puhuvat puolestaan, haloo, vaivaiset 2,6 promillea – eikö sitä ihminen saa enää pitää hauskaa?

Ei sitä uskoisi, että vasta vähän aikaa sitten vedin latohenkistä valssia Manalassa, ja Vauhkonen tuli heittämään läppää. Valssin jälkeen siirryimme tangoon, ja siinä vaiheessa innostuin yhteisistä jatkoista. Ja kun maitotyttömäinen artisti heitti Vasten auringon siltaa, kohtalo sinetöitiin. Vauhkonen kehui, että jemmassa olisi kallista konjakkia, sain jopa Piiankin innostumaan.

Puoli neljän aikaan oltiin menossa kohti Katajanokkaa. Piia sekä joku prinssi Williamin näköinen mutta tulevaa kuningasta noin 20 vuotta vanhempi herra kahlasivat kanssamme lumessa. Koska taksia ei saanut, päätimme kävellä Katajanokalle. Ja kas, osui matkalle se Suurkirkko portaineen ja vastasatanut, raivaamaton lumikerros. Näin tarjoutui lähes ainutkertainen tilaisuus laskea rappuset alas sensaatiomaisena ihmispyramidina jostain löytyneen rakennuspressun päällä.

Kenen idea se oli? Totta puhuen en edes muista. Viisi ihmistä vain päällekkäin ja sitten menoksi. Ne muut lupasivat pitää minusta kiinni, mutta aina sitä kaikenlaista lupaillaan. Silloin se ehkä tuntui vastustamatton hauskalta ajatukselta, myös niiden ohikulkijoiden mielestä jotka ikuistivat näkyä kamerakännyköin.

Päivystyksessä pitivät tasan sen verran, että saivat kipsattua tättärän kasaan. Piia ja prinssi William odottivat aikansa, Sitten Piian piti lähteä ja William muisti, että koiraa pitää käyttää aamulenkillä.

36 tunnin kuluttua heräsin valkoisten sermien eristämässä tilassa. Hoitaja kurkkasi sermien välistä:

- Mikä on vointi? 

- Höh.

Oli kotiinlähdön aika. Janotti. Olin paketissa yltä päältä, ylähuuli oli tikattu niin etten

Valkoinen ei ole koskaan pukenut minua, ei edes kipsi vaikka se olisi ammattimiehen työtä. Uuden uutukaisiin koteloihin – oikea käsi murtunut ja vasen sääriluu poikki - pitäisi nyt totuttautua ja vähän pidemmäksi aikaa. Korkokengät, hamoset ja villakankaiset jakut saisivat pölyttyä nyt seuraavat kuukaudet.

Hissukkaääninen hoitaja kysyi, kuka voisi hakea minut kotiin. Viittilöin käsilaukkuni suuntaan ja hoitaja antoi kännykän. Piia ei vastannut, eikä Hannakaan, Satu oli Lontoossa ja Essi perheineen Lapissa. Tulisiko prinssi William tai edes Vauhkonen apuun? Tuskin.

Piti päästä vessaan ja miettiä, mitä tässä nyt oikein pitäisi tehdä. Kysyin asiaa hoitajalta, hän käski odottaa hetken. Ei, en voisi päästä vessaan, mutta vessa tulisi meikäläisen luo.

Kohta paikalla oli huonoa suomea puhuva inkkarinoloinen mieshoitaja, ystävällinen kyllä mutta menin aivan lukkoon. Hoitajat eivät nolostele kaarimaljaa asetellessaan, mutta asiaan tottumattomat potilaat eivät tiedä mitä tehdä, paitsi nyt että yrittävät pissiä. Jos olisin tavannut tuon näköisen liettualaismiehen Manalassa, siis joskus kaksikymmentä vuotta nuorempamana, olisin vienyt rokkaamaan.

Hissukkaääninen hoitaja palasi takaisin ja kysyi toistamiseen, kuka minut hakisi ja minne. Heillä alkoi olla pulaa petipaikoista ja minut siirrettäisiin käytävälle odottamaan noutoa. Käytävälle? Kyllä. Heillä oli potilaita jopa siivouskomerossa.

Selasin kännykän osoitekirjaa ainoalla terveellä kädelläni. Kyllä. Nyt oli soitettava siskolle, senkin uhalla että saisin kuulla kunniani. Sairaala halusi päästä minusta eroon niin nopeasti kuin mahdollista, enkä uskonut kantaravintolan baarimikon huolehtivan asiakkaistaan ihan näin kirjaimellisesti vaikka ravintolan ovessa lukeekin Huolehdimme Sinusta!

Outi vastasi heti, aivan kuten entiselle lippukunnan kenraalille ja perhevääpelille sopii. Olin soittanut aatonaattona lyhyen puhelun ja toivotellut hyvää joulua. Korttia saati paketteja en ole vaivautunut vuosiin laittamaan, Outin lapset ovat tehneet kyllä joka joulu kortteja ja lähettäneet kerran porukalla neulotun kaulahuivin.

- Hoha... hulla hon honhelha, aloitin.

- Mitä sä honotat? Haloo, oot sä kännissä?

- Hen hoi huhua hahehhin, hon huuhi hahhi.

- Me ollaan just luistelemassa. Topi, älä hakkaa Mikkoa päähän mailalla!

Kesken puhelun aivastin. Se sattui niin, että aloin huutaa. Hetken päästä hissukkaääninen hoitaja säntäsi paikalle.

- Hähhyhhä, sain sanotuksi.

- Hahhuu.

Hoitaja nosti puhelimen lattialta ja alkoi puhua siihen:

- Liisa Kankaan puhelimessa hoitaja Maija Keinänen. Hänen on vaikea puhua.

Niin, on oikea käsi poikki... ja vasen sääriluu murtunut, ompeluksia suun alueella... Kyllä, kyllä, niin., niin... Hakea pitäisi, yksin on. Olisi hyvä tulla oikein pian hakemaan, meillä on täällä kovin täyttä. Ei, ei ole ollut kolarissa, onnettomuus tässä on kyllä sattunut. Osastonhoitajan suora numero on...

Hoitaja lopetti ja kertoi, että sieltä tultaisiin hakemaan minut. Oliko vaihtoehtoja? hän kysyi. Suoraan sanottuna ei. Saisimme lainaksi pyörätuolin. Sellaisen työntäminen ei olisi puolen metrin lumikinoksissa kovin helppoa, kuulin jostain sermin takaa vahingoniloisesti sanottavan. Honotin hoitajalle asian: tarvitsisin nyt minkä tahansa lääkkeen, että saisin hermoni kuriin. Minulla olisi arviolta kolme tai neljä tuntia aikaa psyykata itseni perhesimulaattorikuntoon Taka-Pöytyälle. Kohta hoitaja kiikutti pillerin, jonka pienuutta protestoin jo etukäteen. Jos ihminen on tässä jamassa, niin kyllä se haluaa olla taju kankaalla ja koko rahan edestä. Hoitaja ei saanut selvää honotuksestani ja sanoin sen uudestaan, kaikkia ylähuulen tikkejä varoen:

- Hahuuh hohai ehhä hää on hehaihih. Hä eh hehhä!

- Siinä odottelet nyt vain ja kuuntelet vaikka joulun toivekonserttia radiosta.

- Hiha hohha hei!

- Simmu kiinni vain ja odotellaan rauhassa. Meillä on tällaiset tarjoilut ja sillä sipuli.

Kipsattua jalkaa jomotti ja mitä kipsattuun käteen tulee, sen säryn kuvaamiseen sanavarastoni on niukanpuoleinen. Sikakipeä vähättelisi tuntemuksia ja saisi tuntemaan itseni teiniksi, sairaankipeä kolisisi tyhjyyttään. Tyydyn sanomaan: kaikki ne kipusignaalit joita aivot voivat vastaanottaa, olivat liikkeellä puukengät jaloissaan. Jos kielikuva ontuu, niin ontuu sen keksijäkin.

Ja jokin pirulainen minussa siellä lasaretissa muistutti: jos olisin pysynyt kimpassa Pasin kanssa, niin en ikinä olisi joutunut tällaiseen tilanteeseen. Kuka se oli joka ei kestänyt arvostelua hitustakaan, kuka paukautti oven kiinni, kuka halusi tehdä mitä huvittaa? En tarvitse peiliä tajutakseni tämän.

Outi suorastaan palvoi Pasia ja palvoo edelleen. Niin fiksua, reipasta ja kilttiä miestä en kuulemma edes ansaitse. Liian hyvä meikäläiselle. Pasi löytäisi kyllä sellaisen ihmisen, joka antaa arvoa kodille ja tavalliselle elämälle, jaksoi Outi muisuttaa. Se kuulosti juuri siltä tylsältä elämältä, jota siskoni viettää. Siinä elämässä lauantain hurraa-hetki ja hekuman huippu on, kun netistä löytyy koko perheelle uusi kakkuresepti. Sunnuntai menee kakkukaloreita sauvakävellessä tai pulkkaillessa.

- Kyllä tämä tästä paremmaksi muuttuu, kuulen sanottavan. Tyynyä pöyhitään ja tarjoillaan lisää kahvia.

- Vaikka oisit sä voinut mulle kyllä soittaa jo sairaalasta. Sä vaan hävisit johonkin, et vastannut mun puheluihin etkä mitään. Kun on tää yksi elämä vaan, niin ei sitä omaansa toiselle tyrkytä jos se niin vaikeeta on.

Puhe ei kuulostanut nalkutukselta.                      

- Hahheeh, sanoin.

- Mitä? hän kysyi.

 Hän tiesi kyllä, että yritin pyytää anteeksi.

Osa 3

Käytäväpaikalla oli useita sänkyjä peräkkäin. Paleli, harmitti, jomotti ja kaikkea siltä väliltä. Lääkäri tuli vielä hyvästelemään ja toi seikä reseptit että sairauslomapaperit. Harmaalla tukkatupsulla varustettu setämies puhui niin kovaa, että kaikki käytävällä olijat varmasti kuulivat.

Lue lisää...

- Ei ole ihminen rekirautaa, ei. Päätitte pitää vähän hauskaa?

- Hoha höh.

- Yleensä tällaiset onnettomuudet tapahtuvat rippikouluikäisille pojille. Siis sellaisille, jotka ovat juoneet kiljua.

Lääkäri yritti saada minut häpeämään. Hänelle ei auttanut sanoa, että ihan totta, me pidettiin hauskaa.

- On varmaan saatava kotiapua, tämän pitempää emme teitä sairaalassa kiusaa.

- Hiihoh.

- Ja yksi juttu vielä. Arvaapas huvikseen, paljonko tämä niin kutsuttu lystinpito on tullut tähän asti maksamaan?

Mikä moralistijeesus lääkäri kuvitteli olevansa? Onko heidän hommansa auttaa ihmisiä vai pitää vuorisaarnaa stetoskooppi kaulassa? Äijänkäppyrä tiesi varmasti, että en pysynyt vastaamaan, kiitos tikkien ja yleisen huonovointisuuden. Tuikkaisi nyt piikin kannikkaan, niin päästäisiin molemmat helpommalla.

- Jään kohta eläkkeelle ja voin sanoa mitä huvittaa. Jos olisin Raimo Sailas, tekisi mieli lähettää 40 000 euron lasku. Se on suunnilleen tästä yhdestä lystinpidosta. Laskussa on mukana päivystävän henkilökunnan työt ja kaikki erikoissairaanhoito. Eikä se tähän jää, lojut vielä kolme kuukautta sängyssä ja joudut moneen kertaan käymään sairaalassa. Jos tuuri käy, on kiireessä leikattu käsi leikattava ja raudoitettava uudelleen.Toivottavasti et olette balettitanssija, sillä se ura olisi nyt varmasti ohi.

- Heh hohe.

- Sopii uskoa, että työurasi on äärettömän pitkä ja hyvin hyvin leveä, sillä veromarkoilla tällaiset hauskuudet maksetaan. Maksa-arvot ovat myös kohollaan, se ei ole kovin suotavaa se.

Mulkaisin lääkäriä paheksuvasti, ja samassa tunsin kaikkien kynnelle kykenevän katsovan minua kuin mätää kukkoa.

- Ja yhdeksäs kännitapaus tässä päivystyksessä.

Lääkäri uhkui uupumustaan. Ehdin jo toivoa, että hän saisi golfkentällä rautaviitosesta takaraivoonsa ja lopettaa jeesustelun. Mies suhtautui minuun kuin puliukkoon, joka on juonut pakkasnestettä, sokeutunut ja sekä pissinyt että kakannut housuunsa.

Mikä ei totta puhuen paljon poikennut totuudesta. Satuin olemaan vain hyväpalkkainen nainen, kallis laukku, kämppä hyvässä osoitteessa, hoitaa asiansa. Mutta sokeutunut olin sillä hämäävällä ja hissukseen hiipuvalla tavalla, mitä itse ei tajunnut. Luulin, että elämäni on hauskaa, että ansaitsen kaiken sen tavan millä ja miten ylläpitää sitä hauskuutta. Minä olin jäänyt sirkusnorsun jalkoihin, ja se sirkus oli häipynyt jo kauan aikaa sitten.

Kärvistelin sairaalan käytäväpaikalla monta tuntia. Huminan ja hälinän keskellä yritin hävittää ajan ja paikan tajun, mutta se oli vaikeaa.

- Voi saatana sun kanssa, Outi sanoi. Akin huomasin hymyilevän vinosti, mutta en mitenkään liian vinosti.

- Ja mitä sit seuraavaks.

Se oli partiolaisen aito tiuskahdus, eikä hän edes yrittänyt peitellä tyrmistystään. Viiden minuutin kuluttua istuin kasseineni pyörätuolissa ja minua heivattiin kahden

ihmisen voimin autoon. Lyhyen neuvottelun  jälkeen - sen minkä pystyin siskolleni honottamaan – ajoimme lumikinosten keskellä kohti kotiani.

- Nyt sitten otetaan mukaan kaikki se, mitä voit seuraavien viikkojen aikana tarvita.

Seuraavien viikkojen? Pois omasta kodista? Niin, en minä pärjäisi yksin, eikä kotiapua saisi tällä aikataululla pyhien aikaan mitenkään järkkäytymään. Vai olisiko minulla muka ässä hihassa? Joku prinssi, joka auliisti palvelisi minua ja toteuttaisi kaikki toiveeni vaikka olisin kipsissä? Outi tiesi, että olin häipynyt Pasin luota jonkin typerän riidan jälkinäytöksenä. Olin aloittanut riidan itse ja lopettanut sen kuten aina: häipynyt.

Onneksi Aki oli ottanut lumilapion mukaansa. Näin päästiin ajamaan melkein kerrostalon ovelle. Mutta koska talossa ei ole hissiä, pyörätuolin kantaminen neljänteen kerrokseen vaati melkoisia logistisia ponnistuksia. Moni ohikulkija oli joulutuulella, ja niin pääsin käymään kotona. Naapureita ei jumalan kiitos näkynyt, olisin vajonnut häpeästä maan alle.

Outi avasi kämppäni oven. Vastassa ei ollut hyasintin tai piparkakkujen tuoksua, jouluvalot eivät välkkyneet eikä enkelikello helkkynyt. Koti oli juuri siinä kunnossa, kuin mihin olin sen jättänyt. Siellä oli kauhea sotku, pullot oli sentään roudattu pois.

Outi etsi komerosta laukun ja alkoi mättää siihen kamoja, joita viittilöin tarvitsevani: läppäri johtoineen, kalenteri, vaatteita, muutama kirja. Ikkunalaudalla oli juhlava kokoelma parempia juomia, pyysin ottamaan ne mukaan ilman muuta. Siinä oli varattuna ne uudenvuoden biletarvikkeet, jotka olin Virosta Piian kanssa kiikuttanut.

- Ei kyllä oteta. Meillä ei kukaan juo, ja sun ei pidä pelata lääkkeiden kanssa.

- Hiuho, sanoin.

- Sanoiksä että hieho? Outi kimmastui. – Jää sitten tänne!

- Heh, aloitin. Vaikea oli sanoa mitä ajatteli, mutta ajattelin niuhoa. Aki toimi onneksi tulkkina.

- Ei tää nyt oo mitään niuhotusta. Et sä voi ottaa pisaraakaan vähään aikaan.

Aki meni kadulle etsimään uusia pyörätuolinkantajia. Outi kävi läpi kämpän ja kysyi, mitä vielä saattaisin tarvita. Sitten hän vastasi itselleen:

- Järkeet sä tarviit. Sitä kun sulle jostain löytyis muutaman pyramidin verran.

En jaksanut sanoa tuolle yltiökunnolliselle perhevääpelille mitään. Hän oli kuin ilmetty edesmennyt äitimme, joka länkytti isälle nonstoppina 30 vuotta. Jotain piti minunkin periä: isän luonne.

Aki hauskuutti porukkaa kertomalla, miten onnettomuus oli tapahtunut. Untuvatakkista kantajaa nauratti niin, että hän meinasi tiputtaa tuolin portaikkoon. Toinen sanoi kirjoittavansa tapahtumasta naamakirjaan.

- Sensaatiomaisen hauska stoori, paska nakki vain että toi ei kävele vähään aikaan. Toivottavasti joku videoi sen ja laittaa kaman YouTubeen.

- Kännikatastroofit on parasta katsottavaa, untuvatakkinen kehuskeli vielä kadulla.

- Kiitti avusta, Aki sanoi. Me viedään tää kännikatastrofi nyt Pohjanmaalle toipumaan.

Outi nosti laukut autoon ja soitti Akin vanhemmille. Kyllä, menee vielä monta tuntia. Kännikatastoofia ei sentään mainittu heille. Muuten minusta puhuttiin kuin hirvenruhosta, joka ei kuule eikä ymmärrä mitään.

En tiedä voiko vain elokuvissa käydä niin, mutta jostain syystä Pasi seisoi kadulla kuin olisi tupsahtanut siihen kuumailmapallosta. Toisaalta hän asuu vain kahden sadan metrin päässä, mutta olin onnistunut välttelemään häntä kuukauden.

Toivoin että minulla olisi ollut pipo, jonka olisin voinut vetää silmilleni. Ja sen lisäksi toivoin, että minulla olisi ollut myös satametrinen kaulahuivi, jonka taakse olisin voinut hävitä.

- Lissu? Ei voi olla totta! Pasi kysyi epäuskoisena. – Mitä sulle on tapahtunut?

- Hohehhaihha, sanoin. En tiedä kuulostiko se homehaitalta vai monenlaiselta.

- Ollut hirveesti kolareita tän kelin takia. Moi Outi, moi Aki. Mihin te viette Lissua?

- Meille Pöytyälle.

- Mikset sä vastaa puhelimeen? Pasi kysyi ja katsoi minua. – Tai anna olla.

- Heh hoh.

Olin sanaton. Pyörrytti. Hävetti, nolotti, hermostutti ja synkistytti.

Aki tempaisi auton liukuoven kiinni ja sitoi minut kiinni remeleihin. Pasi jäi vilkuttamaan kadulle pizzalaatikko kädessään. Perhevääpeli otti ohjat, opasti Akin lähimpään apteekkiin ja pian minut turrutettiin matkan ajaksi uneen.

Osa 4

Sinkoudun unen myllystä valveille, koiran kynnet rapisevat taas. Se ääni ei sekoitu luoteihin enkä hätäänny, sillä rauhoitun kun minua silitetään. Tikit kiristävät huulessa, mutta ehkä hymy näkyy silmistä.

Lue lisää...

Joitakin sanoja on takkuista sekä ajatella että sanoa, sama se oliko turpa murolla tai ei. Sellaisia sanoja kuin anteeksi. Oletko koskaan yrittänyt, siis niin että rikkinäinen ja pelokas sydämesi on siinä mukana? Ja että olet selkä seinää vasten ja tiedät, että se on ainoa sana jonka voit sanoa, itsellesi edes, ensi vaikka kokeeksi. Sanavarastossa ei toisinaan ole mitään muuta. Vain anteeksi, jokainen sanavaraston hylly ja laatikko täynnä yhtä ja samaa sanaa.

- Sulle olisi voinut käydä todella huonosti, kuulin äänen sanovan. – Eikä tämä ole eka kerta.

- Hiehäh, mukelsin. Se tarkoittaa: tiedän.

- Miten musta tuntuu, että sä taidat uskoa mutta vasta nyt kun ollaan sun siskon luona.

Miten sinne pääsinkään?

Havahduin hereille iltaseitsemän aikamerkkiin. Maisema oli muuttunut latteaksi, sillä oltiin jossain Varsinais-Suomessa, ehkä melkein Pohjanmaalla. Lattea oli olokin. Olin retkottanut pahassa asennossa koko matkan, mutta se oli ongelmistani varmasti pienin. Outi pyysi Akia ajamaan huoltoasemalle, sieltä saisi muutaman suklaarasian jos sattuisi suklaat loppumaan kesken.

- Tarviit sä jotain? Outi kysyi. – Meinaan vaan, että tää on meidän lähikauppa.

- Huo hahi hiihehiä, pyysin. Outi tajusi kyllä, että tarkoitin siideriä. Puolikuivaa omenaa tai sitten päärynää, muutkin kelpaavat kyllä.

- Tip tip ja toppi tulee tällä kohtaa, sisko sivalsi ja paiskasi auton oven kiinni.

- Häh? Taitaa olla Outi tosissaan.

Aki sääti uutiset kuulumaan paremmin. Lumimyräkän aiheuttamia ojaanajoja oli riittänyt useampaan maakuntaan, muutama ihminen oli kolareissa kuollutkin. Ilman Akin nelivetoa ei olisi päästy liikkumaan Helsingissäkään. Outi hyppelehti lumikinosten takaa autoon ja heitti kassin jalkatilaan. Siellä ei vaikuttanut olevan nesteitä.

Sain käyttöön ison talon avarimman huoneen. Lapset, kaikki neljä, kiikuttivat sinne tavaroita: yksi toi vesikannun, toinen asensi telkkaria ja videoita ja kolmas avasi konvehtirasian. Toinen koirista roikotti aamutohvelia kuin tajuten, että tuo tyyppi ei tarvitse kuin yhtä tohvelia jos sitäkään.

- Mitä sulle tapahtui? Siru kysyi. Kuusivuotiaalla on kai jo oikeus tietää.

- Hahhin häheä.

- Mistä sä tipuit? Mäeltäkö vai hyppyristä? Miks sä puhut niin hassusti? Sattuuks sun suuhun kun se on täynnä tikkejä? Jäätkö sä tollaseks? Voiks luistella jos on vain yks jalka? Oot sä rampa?

Herrajumala sentään, miten paljon tytöllä oli kysyttävää.

- Hyhen hahehin ohhahäihhä.

- Sun kanssa ei voi puhua, mutta voidaan pelata Kimbleä.

- Hyyhä äihi hähhe.

Yhtä äkkiä tajusin, että sana “hauskanpito” tarkoittaa lapselle eri asiaa kuin aikuiselle. Ollakseni täysin rehellinen: se tarkoittaa myös joillekin aikuisille vähän toisia asioita. Muistin, koska minulla oli ollut viimeksi hauskaa. Siitä oli kyllä pitkä aika. Ehkä Pasin kanssa hänen mökillään, ehkä sieniretkellä?

Outi tuli paikalle kesken kinkun kelmutuksen.

- Hihhä hoh hiihehi?

Outi poistui ja supatteli Sirulle jotakin. Kohta Siru tuli oranssin nokkamukin kanssa. Tyttö juotti minua ja ojensi sitten vielä pähkinöitä. Otin kulauksen nokkamukista ja pöh, se ei ollut siideriä nähnytkään. Kelvoton kakara oli laittanut mukiin pillimehua tai jotain muuta alkoholitonta esanssilitkua.

- Tiedät sä mikä on tipaton tammikuu? Outi kysyi jostain takavasemmalta. – Ja huikaton helmikuu? Entä pelottaako moukuton maaliskuu? Tuntui kohtuuttomalta, että viaton lapsonen laitetaan aikuisten karuun maailmaan kuulemaan tuollaista.

- Hyyhä äihi hähhe.

Outi oli saanut kinkun kelmutetuksi. Saisimme kuulemma kohta lohimedaljonkeja.

- Hihhä hiihehi?

- Täällä talossa ei oo tapana dokata. Jos haluut tulla terveeksi, niin siihen on parempi tottua. Siideriä et juo yhtään tippaa. Ja mikäli mä nyt olen tajunnut, niin sun pitäisi kyllä pikku hiljaa alkaa rajoittamaan.

- Häh?

- Menepä Siru hakemaan Kimble ja tuu kohta takas, Outi sanoi ja jatkoi. - Älä Lissu teeskentele tyhmempää kuin oot. Sulle ainoa tapa pitää hauskaa on tissutella tai dokata. Niillä ei oo kuule mitään eroo. Ootko koskaan ajatellut tätä, ihan siis oikeesti?

Jos olisin voinut puhua kuten normaalisti voin, olisin haistattanut. Ja jos olisin voinut edes kävellä, olisin häipynyt. Olen ollut aivan mahdottoman hyvä häipymisissä.

- Suutu vaan, ethän sä kestä kuulla totuutta. Mutta ei sitten kannata ihmetellä, jos ei kaikki suju kuten pitää. Joko teet hulluna töitä tai oot dokaamassa, sulla on vain kaksi tapaa viettää aikaa. Siis just niin kuin meidän faijavainaa.

- Höh.

- Ja meillä ei kuule juoteta kuin joulukuusta.

Makasin peiton alla ja työnsin nenän tiukasti tyynyyn. Perhevääpeli saattoi jopa olla oikeassa. Töitä tein, ei voi kiistää, kahden ihmisen edestä. Eikä niistä hommista nollata päätä kovin helposti. Ja se koti sitten, mitä siellä yksin olisin tehnyt, kun tilanne oli se mikä oli. Itse asiassa en ollut koskaan kotona paitsi nukkumassa.

Osa 5

Siru tuli Kimblen kanssa paikalle ja selitti säännöt. Kyllä minä ne muistin ulkoa. Topi tuli myös pelaamaan, poika lupasi painaa arpakuution kupua puolestani. Otin kulauksen nokkamehusta ja nappasin rasiasta konvehdin.

Lue lisää...

Kipusignaalit puujalkoineen etenivät yhtä rehvakkaasti kuin ennenkin, mutta jokin ihmeellinen raukeus levisi mieleen. Outin mustaviinimarjamehu? Kolmen kuukauden pakkoloma? Tipaton tammikuu, huikaton helmikuu, moukuton maaliskuu? Kuka tietää.

- Mä oon keltanen ja Topi on sininen. Sä oot punanen, Siru julisti.

- Hoo, myöntelin.

Ja ajattelin, että olen ehkä myös vähän vihreä. Vihreä monesta syystä.

Kimblekierroksen jälkeen pääsin viimeisenä kotipesään. Siru voitti ja oli riemuissaan, koirat haukkuivat. Haukun alta kuulin piippauksen, operaattori muistuttaa varmaankin tulevasta uudestavuodesta ja kiittelee vanhasta.

- Hihu, hehhaaho anhaa hu hännyhän, joka tarkoitti samaa kuin Siru, kehtaatko antaa mun kännykän?

Tyttö ojensi puhelimen ja tarjoili taas suklaata. Lukemattomia viestejä oli useita, operaattori toivotti hyvää joulua ja Kapanen kiirehti jotain muistiota ekaksi arkipäiväksi. Se hullu oli varmaan töissä koko aaton. Minä sentään pidin hauskaa Porvoossa, tai siis ainakin olin poissa työmaalta.

Avasin tuoreimman viestin. Se oli Pasi.           

Hei Lissu. Sait minut säikähtämään. Elämä heittelee, mutta ei sen tarttis rikkoo ihmisiä eikä ihmissuhteita. Soita mulle jos yhtään nappaa. Oon lomalla. Pasi. P.S. Mulla on auto. 

Vaikka Kimble oli ohi, olin edelleen punainen. Säälistäkö se nyt tekstailee vai mistä oli kyse? Menin vähän tolaltani, pyysin että ikkuna avattaisiin ja että saisin raitista ilmaa.

Kuuden tunnin kuluttua siitä Pasi ajoi pihaan. Outi meinasi pyörtyä, se oli sen mielestä aikamoinen osoitus välittämisestä. Lissu on kauhea akka, on kauhea keli, ja kaikkia yleiskauheita ennusteita seuraaville viikoille, nuo näin Outin kasvoilta.

Ylpeyden tai itse asiassa minkään nieleminen ei ole mitään siihen verrattuna, että voi joutua nielemään sanansa.

Minä pärjään, älä kuule mulle, näkemiin!

Tuon olen sanonut vähän helkkarin monta kertaa. Otan sanat takaisin, nielaisen se tai heitän ulos ikkunasta. Sanon tämän heti, kun tikeiltäni pystyn:

En pärjää yksin, kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin.

- Älä pelkää, Pasi sanoo ja silittää turvonnutta naamaani. – Me saadaan sut kuntoon. Kaikki on siitä kiinni, että sä itse tahtoisit kanssa. Olen olemassa niin kuin ennenkin, mutta mä en halua katsoa kun sä pilaat elämäsi.

- Hoo.

Joo. Nieleksin, en väistele. Toivon että onnistuisin tässä valveen maailmassa, toivon että jaksaisin tahtoa. Edes näiden hyvien ihmisten takia, ja kyllä, itseni takia myös. Niin monta ovea olen sulkenut, mutta tämän haluaisin pitää auki.

Ennen kuin nukahdin Pasin silitykseen, muistin toivoa ettei se lääkäri teloisi itseään rautavitosella eikä millään muullakaan pelivälineellä. Ja jos jonakin tämä rämehirviö, tämä minä joka on pitänyt hauskaa ja tehnyt huolesta hulluksi kaikki harvat lähimmäisensä, niin jos tämä vielä pääsisi sieniretkelle, niin se ottaisi siitä hauskuudesta kaiken irti. Ja sanavaraston puolella saataisiin rehkiä tosissaan, sillä se olisi aivan pullollaan kiitosta. Lattiasta kattoon, hyllyt tulvillaan.

Vaikka kyllä ne varmaan mahtuvat sanavarastoon yhtä aikaa: anteeksi ja kiitos.

+1
+368

Jaa

Facebook Twitter Google+ Delicious Google bookmarks