Jouni Hynysen saatesanat

Olen pitänyt tipatonta tammikuuta aina amatöörien ja naisten vouhotuksena. Oma periaatteeni on se, että juon silloin kun huvittaa. Alkoholinkäyttöni liittyy lähinnä työhöni, kotona en tavallisesti juo. Voisi kiteyttää, että olen kännissä vain töissä.

Nyt ajattelin pyrkiä tipattoman tammikuun viettoon. Tiedän jo nyt, että se ei tule onnistumaan. Taakse jääneet railakkaat pari vuotta takaavat kuitenkin sen, että tällä hetkellä ei tee alkoholia mieli, eikä ryyppääminen missään muodossa kiinnosta pätkääkään. Näissä fiiliksissä lähden siis liikkeelle vuoteen 2010.

Pyrin kirjoittamaan tänne päivittäin jotain, tai ainakin muutaman kerran viikossa. Minulle nimittäin kerrottiin, että mitä useammin kirjoitan sitä suuremman liksan saan. Ensimmäinen kirjoitus on luettavissa heti tammikuun alussa ja viimeinen kuun lopussa tai helmikuun alkupuolella.

Tarkoitukseni on kertoa karua kertomaa oman tipattomani epäonnistumisesta. Toivottavasti se jollain kierolla tavalla kannustaa teitä pitämään korkin kiinni.

Hauskoja lukuhetkiä.

- Jouni Hynynen

---

• Julkaistu
• 23.01.10

18.1-21.1.10

MAANANTAI 18.1.2010
Takana on kymmenen tunnin yöunet. Hämmentävää. Milloin olen viimeiksi nukkunut näin pitkään? No, silloin kuin viimeksi oli krapula, tämän kuun alussa.

Aamiaisen jälkeen laittelen Kotiteollisuuden sivuja varten sähköpostiin tulleita fanikysymyksiä ja -kommentteja nippuun. Meinaan aloitella niihin vastailunkin, mutta lopulta en jaksa. Otan kitaran käteen ja sävellän lauantaina syntyneen kertosäkeen ympärille biisin.

Käyn Saimaalla ja luistelen 6,5 kilometriä. Selkä kastuu hieman. Otan rennosti, nyt ei jaksa riehua.

Miksailen demoja valmiiksi ja siirtelen niitä iTunesiin. Teen Sinkkoselle omat versiot, joissa on pelkkä klikki rumpujen tilalla. Jari ei pidä siitä, että annan hänelle rummullisia demoja. Hongisto puolestaan ei tarvitse demoja ollenkaan, koska hän ei niitä kuuntele kuitenkaan.

Illalla käytän parituntisen tekemällä ohjelmailmoituksia Teostoon. Ilmoitan siis netin kautta Teostolle, että mitä biisejä Kotiteollisuus on soittanut viime syksyn aikana livenä ja missä. Tähän satsiin ilmoitan kaikki syksyn keikat. Niitä taitaa olla 27. Päätä jomottaa aika lahjakkaasti sellaisen ruutuun tuijottelun jälkeen.

Tarkistan vielä sanelukoneelta aamulla tekemäni biisin. Se vaikuttaa hyvältä. Teen koneelle rumpupohjat sitä varten (taas se vitun näyttöpääte!). Se tarkoittaa sitä, että nyt koneella on vielä kolme keskeneräistä demobiisiä. Ne teen vielä tämän kuun aikana, sitten pidän tauon. Seuraavan satsin täytyy sisältää jo vähän nopeampaa kamaa. Nämä ovat keskitempoisia lähes kaikki. Niitä syntyy helpoiten. Ne ovat kyllä usein myös parhaimpia johtuen juuri siitä rentoudesta ja helppoudesta. Muutama tosi löysä pitäisi tehdä myös. Jotain semmosta Neurosis tai Kursk-tyyppistä, kaunista laahausta, jossa lauletaan kuolemasta.

Kainuun miehen iltasatuihin nukahdan jälleen kerran.

TIISTAI 19.1.2010
Niputan kaikki fanikysymykset valmiiksi, vastaan niihin ja laitan ne eteenpäin Webmestarille. Meidän Webmestari on kiva. Ja sillä on hassu parta.

Soitan koneelle kitaroita kahteen biisiin. Hyppään autoon ja ajan sulkapalloareenalle. Perillä huomaan, että kaikessa kiireessä olen unohtanut mailan ja pallot himaan. Ei muuta kuin hakemaan. Myöhästyn tämän takia 10 minuuttia. Jätämme siis verryttelyn väliin ja alamme hakata sulkapalloa eläimen raivolla.

Mokoman Annalalta on tullut tekstiviesti, jossa hän pyytää minua illalla kaukaloon lämmäilemään kiekkoa Sinkkosen ja Aaltosen kanssa. Lämmäilemään kiekkoa! Vittu, mie olen aikuinen mies. Meikäläinen ei lämmäile muuta kuin viinaa ja vittua! Kieltäydyn kohteliaasti, mutta kiva kun kysyivät. Oikeasti voisin mennäkin, mutta minulla ei ole mailaa. Eikä aikaa.

Käyn etsimässä kirjahyllyä lattialla lojuville kirjoilleni. En löydä. Vien tytön muskariin, teen ruuat ja haen hänet sieltä. Vauhti on hurja. Arki iskee kuin miljoona volttia!

Illalla editoin hieman kolmea tekeillä olevaa biisiä. Laitan ne laulukuntoon. Nyt pitäisi kirjoittaa niihin sitten jotain laulettavaa. Ei kiinnosta, siirryn tv:n ihmeelliseen haavemaailmaan. Sieltä ei tule mitään. Sitten muistan, että minulla on Magnolian loppu vielä katsomatta. Katson sen. Sammakkosade tekee vaikutuksen.

Yöllä teen kolmeen biisiin demosanat. Kaksi niistä saan laulukuntoon. Tarkistan puhelimen. Se on täynnä viestejä. On siellä jotain tärkeääkin. Karmila ilmoittaa, että hän miksaa sen meidän Killing Joke -tribuutin torstaina ja perjantaina. Se tarkoittaa sitä, että menen perjantaina käymään Helsingissä. Tarkoittaako se myös viinan juontia?

Ei tarkoita. Minua on pyydetty lauantaiaamuksi Kouvolaan Stam1nan videon kuvauksiin. Pitää olla skarppina

KESKIVIIKKO 20.1.2010
Olen aloittanut muusikon ”urani” basistina. Tämä seikka on syytä pitää mielessä aika ajoin. Sen kunniaksi otan basson käteen ja soitan bassot kahteen biisiin. Suoria 8-osia AC/DC -tyyliin. Toimii aina. Bassojen jälkeen laulan yhden biisin säkeistöt ja toisen kappaleen laulan kokonaan. Siihen tulee valtava kertosäe, johon veisaan yhteensä 13 lauluraitaa. Sairasta. Mutta kun ideoita vaan tulee ja tulee. Saan kaksi biisiä miksausta vaille valmiiksi.

Käyn salilla. Poljen kuntopyörää 40 minuuttia. Pulssi ei kohoa yli sadankuudentoista, kevyt treeni siis. Mutta hiki tulee siinäkin.

Häärään vielä demojen parissa, valmistelen ja miksailen kahta valmiiksi äänitettyä. Samalla puran sähköposteja. Muodostamme keikkamyyjämme kanssa ringin, joka pohtii kesällä tehtäviä keikkoja. Että tehdäänkö niitä nyt kuitenkin enemmän kuin kaksi. Kukaan ei osaa oikein päättää. Päätämme kassella syssymmällä. Tyypillistä.

Makaan apaattisena loppuillan. Pää alkaa olla täynnä näyttöruutua. Särkee ja väsyttää. Menen silti alkuyöstä soittamaan vielä hieman koskettimia, miksaan ne pari valmiiksi äänitettyä biisiä ja teen demosanat viimeiseen biisiin valmiiksi. Sen laulan huomenna.

Näen omituisen unen. Kohtaan patsaan, joka kohoaa korkealle ylös, silmänkantamattomiin. Lähden kiipeämään sitä pitkin kohti taivasta. Tunnen kuinka ilma kylmenee, kun menen pilvien halki. Lähestyn patsaan hartioita ja kasvoja ja tunnen pelkoa. Ketä patsas esittää? Tiedän vastauksen jo kiivetessäni, mutta en voi uskoa sitä. Ja vaikka lopulta saavun kasvojen luokse, enkä voi täysin erottaa sen piirteitä, tunnistan hahmon.

Se on Paavo Väyrynen kruunu päässään!

Putoan. Putoan pitkään. Tärähdän maahan ja herään hikisenä omaan huutooni.

TORSTAI 21.1.2010
Olen herännyt hikisenä, vaikka aamulla on hyytävä meno. Makuuhuoneen mittari näyttää 13 astetta. Se on hieman liian vähän. Soitto huoltofirmaan jo toista kertaa ja nyt alkaa tapahtua. Hahmo saapuu tonteille.

Ovikello soi. Valtavan kokoisen remonttireiskan siluetti peittää oviaukon. Hänen massiivisen olemuksensa takaa hohtaa silmiä särkevä valo ja kirkas savu matelee lattiaa pitkin sisään. ”Mikä täällä on ongelma”, kysyy tuo miehisyyden ylipappi alarekisterillä, joka saa kivekseni surkastumaan. Tuo maskuliinihirviö, jonka työvyö (hieno sana) on täynnä erilaisia välineitä, jotka kilisevät miehisesti, kävelee valtavilla turvakengillään sisään. Huoneiston täyttää petrolin ja dieselin haju.

Katselen miestä hieman tarkemmin. Hänen valtavat lihaksensa pullistelevat työhaalarin alta. Hänen ranteensa ovat reiteni paksuiset ja ne kasvavat jotain outoa naavaa, karvaa ehkä. Epäilen niissä elävän aivan oman ekosysteeminsä. Hänen kaulansa on hartioitteni levyinen ja sen verisuonet pullistelevat ja sykkivät hikisen ihon alta. Leukaa peittää vahva, tumma sänki, joka ei jätä mitään arvailujen varaan: tämä mies tihkuu mieshormoneja! Lahkeessa pullistelee jotain, jota en uskalla kauemmin katsella. Lyhyt vilkaisu riittää. Tuo vehje on pamputtanut monet naiset lähes hengiltä.

Hahmo tutkii patterit, tekee pari maagista liikettä eli repii patterit seinistä paljain käsin, ravistelee niitä kiroillen ja laittaa ne takaisin. ”Toimikaa, saatana”, huutaa mies. Lämmin vesi virtaa pattereihin paniikin vallassa. Tämä on niitä uroita, joka voi halutessaan vaihtaa vaikka joen virtaussuuntaa pelkällä katseellaan.

”No, nyt on muusikolla taas lämpöä, jotta voit rämpytellä sitä kitaraa”, toteaa hahmo, pieraisee ja poistuu. Mutisen kiinni läjähtävälle ovelle, jonka maalit ropisevat iskun voimasta, hiljaisen ja neitimäisen kiitoksen.

Olen tavannut miehen. Tunnen itseni homoksi.

Sen jälkimainingissa haluan laulaa, laulaa, laulaaaaa! Vedän viimeisen biisin laulut ja huudot. Tarkistan eilisten biisien miksaukset kovalla volumella. Säädän vähän, sitten ne on valmiit. Siirrän biisit iTunesiin.

Sitten alkaa hel-vet-ti! Varaan autolle öljynvaihdon ensi maanantaiksi. Ajan kauppaan ja ostan itselleni uuden iPodin. Edellinen hajosi, kun astuin sen päälle työhuoneessa (ai, miten niin miun huone on muka sotkunen?). Sen jälkeen käyn ruokakaupassa, postissa (uuden käärmeennahkabootsit, jihuuuu! 80-luku is back!), pankissa hoitamassa luottokorttiasioita, sen jälkeen ajan kotiin ja teen safkaa ja tiskaan, haen tytön hoidosta, syön hänen kanssaan, vien tytön kaverinsa synttäreille, käyn kuntosalilla tekemässä olkapää- ja yläselkätreenin (ja vatsaa), haen tytön, teen iltapalat, luen iltasadun (Neil Gaimanin Coraline on menossa) ja oon, vittu, ihan poikki.

Sinkkonen on pyytänyt minua tänään katsomaan stand-up-komiikkaa. Lappeenrannassa alkaa kuulemma jotkut alan festarit tänään. Myös Jalavan Pekka on pyytänyt minua mestoille. En kuitenkaan jaksa. En jaksa edes kuitata tekstarilla, etten tule. Olen paska jätkä.

Huominen Helsingin miksausreissukin taitaa jäädä väliin. Karmila on ilmoitellut, että valmista on vasta lauantaina, minua ei aikaisemmin tarvita. Lauantaina en kuitenkaan pääse, sillä olen sopinut olevani siellä Staminan videosessioissa. Laitan Karmilalle viestin, että taidan jättää väliin. Mikko kuittaa, että se on ihan hyvä, sillä olen selvinpäin ihan vitun tylsää seuraa. Mies on oikeassa.

Yöllä miksaan viimeisen demobiisin ja teen kahdesta aikaisemmasta versiot Sinkkoselle. Menen maate joskus puoli kahden aikaan. Herään puoli kolmelta armottomaan närästykseen, enkä saa nukuttua silmäystäkään koko yönä.

Lääkkeistä huolimatta kipu laantuu vasta yhdeksän jälkeen aamulla. Astun ylös haudasta ja alan hommiin.

Edellinen

Seuraava