Julkaistu: 15.01.2010
11.1-13.1.10
MAANANTAI 11.1.2010
This is the day! Joudun luopumaan autostani muutamiksi päiviksi. Olen vankka yksityisautoilun kannattaja. Kuntosalille on matkaa noin kilometri, kuljen senkin autolla. Kauppamatkoista puhumattakaan. Haluan saastuttaa, olla koko maailman vihollinen! Ärsyttääkö tämä teitä? Toivottavasti.
Vien auton siis automaalaamoon. Juoksen takaisin kotiin. Siitä tulee 5 kilometrin lenkki. Kulkee yllättävän hyvin.
Laulan parin biisin kertosäkeisiin epävireiset stemmat ja säkeistöt. Käyn kaupungilla hoitamassa posti-, pankki-, sekä levykauppa-asioita. Haen Levymusiikista Nirvanan Live at Reading -dvd:n, joka on lojunut siellä minua odottamassa jo viikkokausia. Nyt se lojuu viikkokausia tuossa hyllyssä, ennen kuin jaksan katsoa sen. Musa-dvd:itten katselu vaatii yleensä pienen hiprakan, ei niitä muuten jaksa.
Innostun dvd-ostoksen jälkimainingeissa laittamaan kaikki musa-dvd:t sekä elokuvat järjestykseen työhuoneeni hyllyyn. Siinä meneekin koko ilta. Onneksi minulla on terhakas 5-vuotias apuri, joka osaa jo pelottavan hyvin lukea ja lajitella levyjä aakkosjärjestykseen. Tiettyjen bändien dvd:itten ilmestymisjärjestyksiä hän ei vielä muista, mutta sitä nyt ei kai voi tuon ikäiseltä vaatia. Vai voiko? ”Saatanan lapsi, etkö muista, että Metallican Live Shit ilmestyi ennen Cunning Stuntsia!!! Viikon aresti pimeässä vaatekomerossa, perkele!!!” Järjestelyn lomassa huomaan, että minulta puuttuu Kotiteollisuuden dvd. Joku on taas lainannut sitä, eikä ole jaksanut palauttaa. Tai sitten olen kännipäissäni antanut sen jollekin. Pitää pummia levy-yhtiöstä uusi, jos heillä sitä vielä on. Samalla huomaan, että Mokoman viimeisin on jossain, samoin kuin CMX:n Talvikuningas.
Alttari Suomen markan muistolle
Alkuyöstä katselen elokuvan Seitsemän. Semmonenkin on tullut näköjään joskus hommattua. Se on niin hyvä kuin muistankin.
Koneella on nyt kolme raakiletta ja neljä suht valmista demobiisiä. Yöllä aloittelen niiden viimeistelyä ja miksausta. Ja luen sitä Huovista tietenkin...
TIISTAI 12.1.2010
Juoksen aamulla ennen kahdeksaa Lappeenrannan keskussairaalaan (noin 1 km) ruokatorven ja vatsalaukun tähystykseen. Nielen letkua niin perkeleesti. Kaverit ovat pelotelleet minua toimenpiteen vittumaisuudella ja kivuliaisuudella jo pitkään, mutta joudun pettymään. ”Tämähän mies nielee mitä vain, vaikka konjakkia”, toteaa lääkäri. Näytän peukkua ja nielen lisää. Vatsahapot ovat tehneet temppujaan ruokatorvessa, se näkyy tummentumina. Joku ylimääräinen, helvetin iso pahkura sieltä löytyy myös. Lääkäri ei osaa sanoa siitä mitään. Otetaan näytteet ja jäädään odottamaan tuloksia. Saan Nexium-reseptin vuodeksi eteenpäin. Lääkäri toteaa, että kohtaloni on syödä niitä lopun ikäni.
Juoksen takaisin kotiin ja keitän kaurapuuroa. Jatkan biisien miksailua. Käyn tytön kanssa luistelemassa. Se sujuu mainiosti. Tytöltä, ei minulta.
Juoksen Huhtiniemeen (noin 2 km) pelaamaan sulkapalloa Pitkän jätkän kanssa. Helvetin hyvät pelit. Tunnin jälkeen olen ihan puhki ja pummaan kyydin kotiin. Käyn vaaassa. Se näyttää 88 kiloa. Just hyvä. Pidetään paino tässä.
Syön, luen ja otan nokoset. Makailen alkuillan. Jossain vaiheessa alan järjestellä kirjojani järjestykseen, niitä löytyy nimittäin eri puolelta asuntoa (mikä vitun siivousvimma minua nyt riivaa?!). Saan jälleen apurin. Homma jää kesken, sillä selkää alkaa pakottaa niin kovin, etten viitsi riehua enempää. Tuo vitun selkä on vaivannut minua vuodesta 1996 lähtien. Alkaa jo tympiä.
Yöllä kirjoitan sanat yhteen demobiisiin. Ja perään Huovista. Toistanko itseäni? Alkaako teille jo valjeta miten vitun tylsä jätkä minä olen? Kuinka kauan jaksatte lukea tälläista?
Lohduttavana tietona voin kertoa, että mitään merkittävää muutosta toiminnassani ei tule tapahtumaan ainakaan puoleen vuoteen. Ja mikä parasta: minä nautin siitä.
KESKIVIIKKO 13.1.2010
Aamulla armoton selkäkipu piinaa minua. Ei auta, pakko vetää Supermiehen trikoot niskaan ja pelastaa maailma. Ensi töikseni käyn hakemassa auton korjaamolta. Sieltä soitettiin eilen ja kerrottiin, että osien saapuminen vie pari viikkoa. Voin sen ajan käyttää autoa.
Haen kaupasta aamiaista ja yritän lukea päivän lehteä kotonani rauhassa, mutta se ei onnistu. Puhelimeen satelee viestejä siitä, että Kotiteollisuus on Kauppalehden sivuilla! Olemme kuulemma tehneet erittäin positiivisen tuloksen. Tuloni ovat muka suuremmat kuin kansanedustajalla! Ihan kiva uutinen, mutta missähän ne rahat ovat? Edes minä en ole niin kova ryyppäämään, että olisin voinut juoda kaiken.
Samanlaisia viestejä on myös sähköpostissa. Mitä nämä viestit muuten kertovat ystäväpiiristäni? He lukevat Kauppalehteä. Hyi, helvetti. Kaverit ja tutut vaihtoon!
Kauppalehdeltä on tulojamme laskiessa unohtunut muutama seikka. Äkkiä mietittynä muun muassa seuraavat: - Kotiteollisuudessa on meidän kolmen lisäksi vähintään neljä jätkää duunissa - bussi, sen bensat ja muut sen irtaimistoon ja korjailuun menneet kulut - äänentoistolaitteiden vuokriin menevät kulut - hotellikulut lähes joka keikan yhteydessä - keikkamyyjän, palkanlaskijan ja tilintarkastajan palkkiot - viinat, vitut ja vittuako millään on mitään väliä, saatana.
Laulan yhden demobiisin valmiiksi. Miksailen muita biisejä ja huomaan, että yhden biisin stemmat täytyy laulaa uudestaan ja toiseen täytyy tehdä kokonaan uusi kertosäkeen melodia. Nykyinen on liian helppo, alkaa sylettää.
Teen sähköpostitse Soundiin haastattelun, joka koskee meidän Killing Joke -versiointia. Ajelen salille (yksityisautoilua, jihuuuuuu!) ja rääkkään vatsaa, hauksia sekä ojentajia. Hauistoistojen palautusajalla juttelen puhelimessa Etelä-Saimaan toimittajan kanssa, joka yrittää kysellä minulta kommenttia ja selityksiä Kauppalehden uutisointiin. Neuvon häntä kääntymään Hongiston puoleen. Hän osaa puhua rahasta, minä en. En osaa tehdä sitä nyt, enkä osannut silloin, kun joskus 90-luvulla yritin Lappeenrannan sosiaalihuollosta sitä saada, enkä saanut. Silloin minulle sanottiin, että yritän huijata. En kuulemma mitenkään voisi elää niillä tuloilla, jotka minulla silloin oli. Mutta niin vain elelin.
Oli muuten ensimmäinen ja viimeinen kerta kun sossussa kävin. Ajattelin, että pitäkööt rahansa. Pureskelin kynsiä ja söin pussikeittoja.
Käyn kaupassa ja ostan, ta-daaa, maksaa! Pitkästä aikaa. Kroppa huutaa maksaa, se suorastaan vaatii sitä! Veriarvot on varmaan kovan kulutuksen takia ihan viturallaan.
Autossa teen vahingossa uusiksi sen minua vaivanneen kertosäkeen. Hyräilen sen talteen puhelimeen.
Käyn taloyhtiöni kokouksessa kuuntelemassa faktoja tulevasta putkiremontista. Se tarkoittaa sitä, että helmikuun alusta jonnekin maaliskuuhun kämpässäni ei voi asua. Päätän muuttaa Espanjaan siksi aikaa. Tilaan lentoliput saman tien. Lähtö on 40-vuotispäiväni aattona. Siistiä. Voisin laittaa lehteen ilmoituksen: ”Vietän merkkipäivääni matkoilla”. No, en todellakaan laita. Laitan ilmoituksen ”syökää paskaa, köyhät! Terveisin nimim. Tuttu Kauppalehdestä -70”.
Illalla jatkan kirjojeni järjestelyä. Kuuntelen samalla Rammsteinin uutta, joka on julkaisustaan saakka lojunut hyllyssäni avaamattomassa paketissa. Ei se kuulostakaan ihan niin paskalle kun oletin. Ehkä on syytä kuunnella levy useamminkin. Rammsteinin ongelma on suuri määrä paskoja biisejä. Soundit on kyllä kohdallaan, mutta sehän ei riitä tällaiselle popmusiikin ystävälle. Ensin tulee biisi, sitten soundit. Ei päinvastoin.
Kirjaprojekti jää kesken. Ei, vittu, jaksa. Siirryn tv:n ääreen katselemaan Veikko Huovisen Lyhyitä erikoisia. ”Jutta Grahnin mies” naurattaa kovasti. Heikki Nousiainen, tuleva Jussi-patsaan pokkaaja jos minulta kysytään, on ollut loistava myös nuorempana. Vaikka tässä pätkässä hänestä ei näykään kuin kasvot ja pää.
Alkuyöstä tongin tiedostoistani kuvia Soundin juttua varten. Tässä minua auttaa sähköpostitse ystäväni Jouni Hirn. Kirjoitan yhdet demosanat ja tajuan, että erään toisenkin biisin kertosäettä pitää muuttaa. Ymmärrän, että nyt se alkaa. Se, joka iskee aina jossain vaiheessa biisien tekoa. Taiteilijan tuska ja kärsimys. Vainoharhaisuus. Viinan ja vitun puute.
Alkaa ahdistaa. Menen maate.
Copyright © Päihdelinkki 2011