Minä täällä...

[nasaalisti]

kuulosti Hinni todella mukavalta teidän viikonloppu!

[Hinni]

Olin eilen laulamassa helatorstain Tuomasmessussa yhtenä kuorolaisena. Vaikka lähteminen tuntui velvollisuudelta, osallistuminen oli etuoikeus. Lauloin sydämestäni sanoja, jotka kohosivat kohti kotikirkon kattoa. Sanat olivat sieluni rukousta, lepäsin Luojan lähellä ja annoin haavani hoidettavaksi. Pyysin esirukousta perheelleni, en selitellyt, en kertonut yksityiskohtia - pyysin vain rukousta perheemme raittiin elämän alkuun. Pappi otti pyyntöni toisten esirukousten joukkoon. Yhtäkkiä kesken rukouksen pappi sanoi hiljaa, pudoteli sanoja harvakseltaan: “Rukoilemme tämän perheenisän puolesta. Kiitämme raittiudesta. Rukoilemme perheelle (pitkä hiljaisuus) …iloa.”

Kyyneleet alkoivat valua vuolaina silmistäni. Juuri oikeat sanat. Ne sanat, joista olimme edellisinä iltoina Mieheni kanssa puhuneet. Keltaisen mökin elämä on tuntunut hyvältä, turvalliselta ja tavalliselta. Silti hiljaksiin nurkkiin hiipinyt ilo pelottaa meitä molempia. Voiko olla mahdollista, että maksaisimme tyvenestä kovan hinnan? Entä jos nyt irrottaa otteensa menneisyydestä, se pääseekin kahleistaan ja saapuu vaatimaan mökkiin kurjuutta korkojen kera. Silitimme toisemme uneen, nautimme ilosta ja onnentunteesta elettyä uhmaten. “Kyllä meilläkin on oikeus iloon, tulee päivä, kun huomaamme, ettei sitä tarvitse pelätä.” sanoin Miehelle ennen kuin uni voitti uupuneet. Hiljaa rukoilin, että toivo tekisi meille pesän, uskon ja rakkauden viereen - emme tarvitsisi enempää.

"Joskus soi vain ‘halleluja’,
joskus vuotaa kyyneleet.
Joskus portit ovat auki,
joskus kiinni juuttuneet.
Joskus arki on kuin juhlaa,
vaikka musta oisi maa.
Silloin taivaan voi jo aavistaa,
kun saa rakastaa.

Vuosikaudet tämä talokin on seissyt paikallaan
ja varmaan monenlaista kertomusta päässyt kuulemaan.
Meidän vuoromme on tänään luoda omaa tarinaa,
tehdä arkipäivän työtä, uusi laulu kirjoittaa.
En enää jää suremaan,
mitä huominen tuo tullessaan."

(Pekka Simojoki)


Nasaalisti, kiitos. Hyvältä on tuntunut, arkisista haasteista huolimatta.

Koen niin voimakkaasti, että nyt elämme sen prosessin - jota raittiin elämäntavan oppimiseksi voisi kai kutsua - taitekohtaa. Alkuhuuma on haihtunut ja totinen työ juovan ajan aikana tehtyjen ongelmien korjaamiseksi on alkanut. Laskupinoa selätetään lasku kerrallaan, keltaisen mökin remonttia jatketaan naula kerrallaan. Yksi suuri ongelmien vyyhti on purettu pieniksi keriksi, helpommin käsiteltäviksi. Mies työllistyi miltei vuoden mittaisen työttömyyden jälkeen kuluneella viikolla ja joskus taka-alalle painunut arki alkaa palata mökkiin kuin lehdet puihin. Olemme puhuneet ja puhuneet. Toki arkisia asioitakin mutta erityisesti olemme puhuneet tunteista. Uskon, että se auttaa meitä eteenpäin tässä prosessissa, sillä vain tunteita käsittelemällä joudumme kohtaamaan keltaisen mökin keikauttaneiden tapahtumien todelliset seuraukset. Vain sillä tavalla voimme nöyrtyä - mikä ei merkitse nöyryytystä - katsomaan rehellisesti elettyä. Vain sitä kautta voimme hyväksyä itsemme ja huomata, että meissä jokaisessa asuu hyvää, ainutkertaista ja tärkeää. "On hyvä olla minä" sanoo punainen Päivä kerrallaan -kirjakin tälle päivälle.

Kiitän Miestäni raittiista viikosta, teitä ystävät tuesta ja itseäni jaksamisesta sekä hetkittäisestä tyyneydestä.
Simojoki laulaa juuri levyllään osuvasti: "Tulkoon vain se, minkä täytyy tulla, menköön kaikki vuodet vuorollaan. Tartun kiinni tähän pieneen hetkeen. Ei kai meillä muuta olekaan."

- Hinni -

[cricket]

Koen niin voimakkaasti, että nyt elämme sen prosessin - jota raittiin elämäntavan oppimiseksi voisi kai kutsua - taitekohtaa. Alkuhuuma on haihtunut ja totinen työ juovan ajan aikana tehtyjen ongelmien korjaamiseksi on alkanut. Laskupinoa selätetään lasku kerrallaan, keltaisen mökin remonttia jatketaan naula kerrallaan. Yksi suuri ongelmien vyyhti on purettu pieniksi keriksi, helpommin käsiteltäviksi. Mies työllistyi miltei vuoden mittaisen työttömyyden jälkeen kuluneella viikolla ja joskus taka-alalle painunut arki alkaa palata mökkiin kuin lehdet puihin.

- Hinni -

Iloista oli tuota kaikkea kuullakin! 'Lumipalloilmiö' on jo käynnistynyt, tällä kertaa se vain pyörii ilon suuntaan. Kuulostaa 'raittiuden roiskeilta'

[Peace and love]

Voi Hinni miten ihanaa kuulla että parantumisen tie on auki ja eheytyminen alkanut. Huomaan että teillä eletään varovasti tunnustellen ja maistellen onnen hetkiä, ikään kuin ne pian voisi livahtaa pois. Ymmärrän arkuuden ja hienoisen taka-alalla asustavan pelon, entä jos....... mutta niinhän se menee kaikista kolhuista ja kokemuksista jääneiden haavojen ansiosta. Mutta pikkuhiljaa nekin haavat paranee ja sittenkin, nekin tuntuvat kallisarvoisilta kokemuksilta joilla oli kuitenkin paljon sanottavaa ja annettavaa.

Hinni, kun kerroit että tuntuu aivan kuin minä tuntisin sinut paremminkain, se ehkäpä johtuu siitä että meillä on näköjään ollut paljon samoja vastoinkäymisiä ja koettelemuksia, plus että värdeeraamme asioita paljolti samoin.
Myöskin minä olin vuosia kirkkokuorossa, ja olen toiminut vapaaehtoistyössä 20vuotta seurakunnassa, "monitoiminaisena", vetänyt kursseja ja opintopiirejä, ym, ihan kivaa hommaa. Omat sairauteni kuitenkin alkoivat viemään voimiani enemmän ja hoidot ym, kuvaan liityvä on sittemmin tullut esteeksi.

Tuntuu niin hyvältä kuulla että olette löytäneet niitä kallisarvoisia työkaluja ja apuvälineitä joilla rakennatte eheyttä ja raivaatte tietä raittiille elämälle! Teidän tarina on hyvä esimerkki selviytymisestä ja sisukkuudesta, rakkaudesta ja sen parantavasta voimasta. Mutta myös valinnoista. Enkeleitä tiellenne ja voimia parantumiselle.

Meillä, meilläpä keskusteltiin, pitkästä aikaa ja aika totaalisen tyhjällä lopputuloksella!
Mun mies kuvittelee voivansa lopettaa juomisen ostamalla moottoripyörän, hmmm! Aina näitä oikoteitä onneen ja helpoimmalla mahdollisella tavalla, itse ongelman ydin kaukaa kiertäen. Kun itseasiassa miehen olisi nöyrryttävä oman itsensä edessä ja tunnustettava avuntarpeensa ja alkaa etsiä sitä oikeeta apua ulkopuolelta, asiantuntijoilta ja vertaistukiryhmistä. Mutta siihen tarvitaan se ahaa elämys tai jonkunlainen omasta itsestä lähtevä tarve ja valinta, ja sitä nyt ei just ole vielä näkynyt! Onhan hän joitakin kertoja hakenut farmakologista apua, lääkäriltä ja syönytkin Reviaa ja sit jotakin toista, en muista mitä se oli......... mutta eihän ne ole mitään taikapillereitä. Jos nekin yritykset on tehnyt toista miellyttääkseen niin motiivi ei ole oikea. Ja kun miehellä on sairauksia ja lääkityksiä jo muutenkin moneen vaivaan niin kaikkea ei pysty edes kokeilemaan. Ja minulla on pelko joka kerta kun hän juo että selviääkö enää tästä kerrasta hengissä, eihän sitä voi tietää mitä alkoholi ja lääkkeet yhdessä voi tehdä. mutta tähän asti ei ole mitään hälyyttävää vielä tapahtunut. Toki maksa arvot korkeella aina joskus mutta ei sekään hälyttävästi ja yleensä lääkäri on todennut että nekin voi johtua jostain lääkkeestä eikä välttämättä alkoholista. On sitten vaidettu uusia verenpaine -tai kolesterolilääkkeet tai jotain muuta niin on korjaantunut.
Niin että varsinainen onnen-Pekka ollut tähän asti, on kyllä muista syistä heitetty useitakin sairaala keikkoja, kaatumisia ja putoamisia yms. ja parikertaa myrkytystä muistuttava tila, siis viinamyrkytys!

Nyt on parhaillaan neljän päivän putki menossa ja ei naurata yhtään! Mutta ei onneksi itketäkään, kai musta pidetään kaikesta huolimatta hyvää huolta, tuolta ylhäältä päin!

Kyllä kädet menee usein ristiin ja yksinpuhelut Taivaan Isän kanssa on tuttua kamaa.Mutta se toimii aina......... ainakin täältä sinne päin.

Ja sit toisaalta mulla on sitä hurttia huumoria annettu yksi siunattu elämän mittanen määrä, en jaksa kovin kauaa surkutella olemisiani ja elämääni vaan ihme ja kumma näen yleensä kaiken niin että, no joo, asiat vois olla vielä huonommin. Onhan mulla näkö ja kuulo, pystyn kävelemään omilla tolpillani, (joskus kyllä sauvoja apuna käyttäen,) ja on kaksi tervettä aikuista lasta,, heillä ihanat perheet, suloinen lapsenlapsi ja toinen tulossa, on ruokaa ja lämmin koti, ja paljon paljon muuta hyvää. Ja sit vielä sekin että kaikesta huolimatta saan vielä elää, olla mukana tässä ainutlaatuisessa reissussa joka ei ole itsestäänselvyys, ei sinnepäinkään. Kaikki voisi olla toisin, kaikki oli jo toisin, mutta joku päätti muuttaa sitä suuntaa ja täähän on kerrassaan ihanaa saada elää!

Siunausta Hinni ja perhe, olette mukana rukouksissani........... kaikki<3

[ninez]

Mitä kuuluu Hinnille?

[Hinni]

Oi, minua on kaivattu =0), kiitos Ninez, Peace and love ja Cricket. Tulipa hyvä mieli. Keltaisen mökin elo on ollut alkoholismin suhteen tasaista toipumista, hyvä niin, muu elämä sen sijaan viskoo ja heittelee. Äitienpäivän jälkeisellä viikolla sairastuin itse tiukan aamuvuoroputken jälkeen - komplisoitunut migreeni kirjoitti työterveyslääkäri todistukseen - ja olin viikon pois työstä. Mies aloitti sillä viikolla työt ja minä yritin pitää orkesterin ohjelmistossaan. En ole kirjoittanut tänne, kun ei ole ikään kuin mitään sanottavaa - en tiedä haluatteko edes keltaisen mökin arkisemmista haasteista, elon mutkista ja mäkipaikoista lukea...

Viime viikolla, torstai-iltana välimallielvikset saivat luvan - hyvän tovin jankattuaan - pieneen pyöräretkeen. Vanhalle kyläkaupalle on keltaisen mökin pihasta noin kaksi kilometriä. Kaupan pihassa piti poikien käydä kääntymässä ja ajaa sitten suoraan iltatoimille takaisin. Pieni mutka tuli poikien matkaan - kirjaimellisesti - kun nuorempi veljeksistä, minun Joulupoikani, kurvasi ojaan osuen sähkötolppaan. Kultapoika, vanhempi veljeksistä, hälytti paikalle isänsä ja loukkaantunut retkeläinen poimittiin auton kyytiin tien vierestä. “Kun mä hoksasin, että nyt se tolppa näkyy, mä laitoin silmät kiinni. Muuta en tiedä.” kertoi kahdeksanvuotias Joulupoika tunnelmiaan perjantaiaamuna terveyskeskuslääkärille. Ranteen luista löytyi röntgenkuvissa selkeä virheasento vaikkei maallikon silmille näkyvää turvotusta tai ruhjetta ollutkaan. Ainoa viite siitä ettei kaikki ole niin kuin pitää, oli murtuma-alueen arkuus. Kipsihän siihen tuli.

Samanlaisissa tunnelmissa oltiin viime kesänäkin, kun pienimmäisen jalka murtui ja kipsattiin. Kovin ajattelen, että tämän perinteen ylläpitäminen ei keltaisessa mökissä olisi välttämätöntä. Pakko on toki teille sanoa, että pienimmäisen, Lahjalapsen jalan murtuessa, Mies kieltäytyi lapsen kuljettamisesta hoitoon. Minä olin juuri menettänyt ajokorttini ylinopeuden vuoksi ja ainoa ajokortillinen oli Mies. Merkittävästi päihtynyt hän ei silloin ollut, koska erehdyin luulemaan, että hän lapsen toimittaisi sairaalaan. "Mitään-en-ole-ottanut" -teatterihan siitä sukeutui, oikea perinteinen ja kunnollinen riita, jonka vuoksi sitten Mies seuraavina päivinä näkyvämmin joi. Jouduin tuona yönä soittamaan minun isälleni, jotta pääsimme sairaalaan. Juuri nyt raittiin elämän aikana, olen todella osannut arvostaa niitä hetkiä, että toinen vanhemmista on oikeasti osa lasten arkea, ihan joka päivä ja kaikenlaisissa eteen tulevissa tilanteissa.

Kultapojalle keltaisen mökin perustaa keikuttaneet tapahtumat ovat olleet raskaita - minä tulkitsen niin - sillä viimeisten kuukausien aikana pojan taka-alle painuneet tunteet ovat ryöpynneet ulos. Hiljainen ja vetäytynyt lapsi on raottanut turvakilpeään. Kiukkua, uhmaa, asioihin juuttumista ja jankuttamista sekä matalan turhautumiskynnyksen tuomia raivokohtauksia on tupaan tullut tuon tuosta. Olen onnellinen siitä, että lapseni saa puserrettua tunteitaan ulos mutta samalla huokaan, että miltei kymmenvuotiaan adhd-lapsen raivo ei ole helppoa vastaanotettavaa. Joinakin päivinä vanhemmuutta kysytään enemmän kuin koskaan äidiksi tulemisesta haaveillessani ajattelin. Miehelle orkesterin arki on tullut yllätyksenä. Vilpittömänä hän kysyi minulta, että pärjäänkö minä lasten kanssa, jos hän ei ole kotona. Sain nielaistua ja kiitettyä huolesta vaikka mieleni teki luetteloida kaikki tilanteet, joissa olen kahdentoista vuoden aikana joutunut olemaan sekä äiti että isä. Perhetyöntekijä ajatteli, että Miehen silmät olisivat kenties avautumassa näkemään arki ja sen haasteet.

Saapui sitten sekin toukokuinen päivä, jolloin Mies aloitti kokopäiväisen työnteon. Samaisena päivänä minä osallistuin pitkään koulutuspäivään lähikaupungissa. Kun saavuin keltaiseen mökkiini ilta kuuden jälkeen, oli vastassa harvasanainen ja synnintuntoinen orkesteri. Jotakin päivän tapahtumista enteili pihakeinun säpäleinä ollut katos ja kylpyhuoneen oven nyrkinmentävä reikä. Harvakseltaan herui tietoa tapahtuneista mutta kaikki se mitä me vanhemmat kuulimme, vahvisti käsitystämme siitä ettei alkuperäinen kesäsuunnitelmamme toimisi: koululaisorkesteri ei millään voisi olla keskenään kesäpäiviä kotona. Jotensakin tuon maanantain tilanne oli mökissä kehittynyt sellaiseksi, että Kultapoika oli menettänyt malttinsa, Joulupoika oli paennut kylpyhuoneeseen ja isoveljen nyrkki iskeytyi oveen. Selitin kiivalle pojalleni, että jos asiasta positiivisia puolia etsitään, on se ehdottomasti se, ettei nyrkki osunut missään vaiheessa veljeen. Kuitenkaan kenenkään ei tulisi tuntea pelkoa omassa kodissaan, sen haluaisin poikani muistavan.

Lauantai-iltana se saapui taas kylään: kiukku ja raivo. Kesäisen iltapäivän pihaleikissä asiat eivät menneet niin kuin piti, ilmassa leijui epäonnistumista, epäreiluutta ja väärinkäsityksiä ja niin - poikani kiukustui. Joulupoika jäi jälleen kerran raivon kohteeksi, kun tielle osuneet tavarat lentelivät maassa makaavan yli; eivät onneksi osuneet. Karjuin porstuasta muutaman kirosanan, juoksin ulos ja pakotin poikani lopettamaan tarttumalla lasta tiukasti molemmista käsistä. Tulimme tupaan jäähtymään. Lapseni rimpuili, kyyneleet silmissään hän huusi äitiä päästämään irti. Kun sen tein, poikani lukitsi itsensä kylpyhuoneeseen ja minä hengähdin hetken. Annoin lapsen hetken meuhkata. Tovin kuluttua pyysin avaamaan oven - vain hetken hän vastusteli. Kylpyhuoneessa seisoi vaitonainen, iso pikkuinen poika. Pyysin lastani syliin. Silitin ja selitin. Käsikkäin kiipesimme yläkertaan pyytämään anteeksi tapahtuneita kaikilta leikkiin osallistuneilta. Vain kaksikymmentä minuuttia kiukkua, sylin tuoma lohdutus ja sitten saattoi elo jatkua keltaisen mökin pihapiirissä miltei ennallaan. Ja ei, tilanne ei ole raskas vain meille osallisille, raskasta tämä on myös lapselle itselleen ja siksi anteeksiantoa, lohdutusta ja vilpitöntä vakuutta hyväksymisestä ja rakkaudesta tarvitaan ihan jokaisena arjen hetkenä - niin ilossa kuin kiukussakin.

Tunsin itseni tänä aamuna äärimmäisen väsyneeksi, kun nousin keskussairaalan tuttua mäkeä parkkihallista päärakennukseen. Olen muutaman viimeisen päivän aikana nukkunut vain muutamia tunteja yössä, sillä olen joutunut matkustamaan keltaisen mökin ja sairaalan väliä sunnuntaista saakka. Neiti Kevät sai sunnuntain vastaisena yönä tiukan obstruktion istahtamaan kehkoihinsa eikä vaihtoehtoja osastojaksolle taaskaan ollut. Tänään lapseni ei ole aamun jälkeen ollut lisähapessa ja nyt toivomme, että saturaatio ymmärtää pysyä sille tarkoitetulla alueella ja kotiutuisimme mahdollisesti jo huomenna. Huomenna on toki tyttärelleni aivan yhden tekevää, sillä juuri tänään olisi ollut tärkeä päivä: luokkaretkipäivä Särkänniemeen. Suuret kyyneleet valuivat lapseni poskille eilen, kun ymmärsimme, että taas olisi luovuttava mukavasta sairauden vuoksi. Pienen hymyn sain lapseni huulille, kun lupasin käyttäytyä mahdollisella kesäreissulla yhtä huonosti kuin viidennen luokan pojat. Torstaina olisi alttoviulua soittavan tyttäreni orkesterikonsertti lähikaupungin konserttisalissa, saapa nähdä mikä on viulistin kunto.

Minulla on ollut aikaa miettiä. Olen istunut vuorokausia sairaalan nahkaisessa nojatuolissa kuin monopolin lähtöruudussa ja pohtinut elämää. Odottanut, että heittäisin mahdottoman sarjan onnennumeroita ja kiitäisin kaikkien ei-toivottujen ruutujen yli.Iltamyöhällä tuli itku, silkasta väsymyksestä ja riittämättömyydestä, luulen. Juuri sellaisessa hetkessä toivoisi, että joku kokeilisi keltaisen mökin emännän elämää, sen haasteita, mutkia ja mäkipaikkoja ja sanoisi vilpittömästi, ettei tästä suorin vartaloin ja kuivin jaloin voisikaan selvitä. Yhtään jo-on-teille-annettu -kommenttia en millään jaksa, yhdestä sellaisesta jo lasten lauantaisessa kevätjuhlassa pahoitin mieleni. En minä tätä kaikkea ole tilannut. Tämänkin sairaalajakso on perussairaan lapsen perussettiä. Viime vuonna näitä oli neljä. Silloin suurin huoleni oli kotiin jäävä joukko ja se kuinka Mieheni pystyy huolehtimaan lapsista. Nyt minua ei ole pelottanut, en ole edes uhrannut ajatusta sellaiselle mahdollisuudelle, että Mies joisi. Puhuimme juuri yksi ilta taas raittiudesta. Minusta Mies sanoi hyvin: kukaan ei ole kieltänyt häntä juomasta, hän on tehnyt valinnan olla juomatta. Hän on valinnut raittiuden, sillä toisin valitessaan, hän menettää perheensä.

Viime yönä olin jo niin väsynyt, etten olisi millään osannut nukahtaa. Miehen karhea käsi silitti poskeani. Suoristi hiuksiani tyynylle. Sanoja ei tarvittu, tiesin, että jakaisimme tätä nyt yhdessä. Siinä minä lepäsin.

"Lohduta minua,
nosta minut käteesi
kuin lumeen pudonnut lintu.
Sivele minut lämpimäksi,
paina minut sydämellesi,
hengitä minuun."

- Rakel Liehu, mukaillen -

Kiitän Miestä raittiista ajasta, teitä ystävät tuesta ja kaipauksesta, itseäni siitä, että rohkaistuin ottamaan kesäksi vuosilomien lisäksi palkatonta, jotta saan olla orkesterini kanssa kesällä kaksi kuukautta. Tavoite kesälle on selvä: elää tavallista arkea, jotta elämämme ei olisi poikkeustilaa eikä poikkeustilan jälkitilaa.

Rakkaudella
- Hinni -

[ninez]

Kirjoita vaan Hinni ihan miltä itsestäsi tuntuu, sitä vartenhan tämä paikka on. Johan noita tapahtumia olikin taas teidän orkesterilla. On jotenkin vaikea kommentoida tilannettasi, kun itsellä on kuitenkin vähemmän noita arjen haasteita. Toki niitä on, mutta erilaisia. Itse yritän saada miehelle apua, mutta tuloksetta. Alan pikkuhiljaa ymmärtää että toista ei voi väkisin auttaa. Niin paljon vaan on pelissä, että haluaisin yrittää kaikkea mahdollista. Onko se sitten läheisriippuvuutta, en tiedä. Jotenkin tuo teidän tilanne kuitenkin antaa toivoa, että ihminen voi muuttua. Mutta puhumaan pitäisi kai kyetä, en tiedä miten muuten voi saada asioita purettua. Ja miten opettelee 40-vuotias puhumaan, kun se ei ole koskaan sitä osannut tehdä.

Pojan kanssa (täälläkin on Kultapoika )lauletaan usein mantran lailla seuraavia säkeitä TOHD-yhtyeeltä, olkoon ne meille kaikille voimaksi:

"Me olemme molemmat
viisaita ja voimakkaita
tiukan paikan tullen
hämmästyttävän urheita

sinäminä."

[Peace and love]

Rakas Hinni!

Kyllä kaipailen minäkin sinua ja kuulumisia.
Ja yhdyn edelliseen, kirjoita vaan vaikka vaan niitä arkipäivän asioita nekin antavat meille lukijoille paljon. jo se että olette edelleen perheenä ja niin paljosta selvineinä antaa meille kaikille voimia ja toivoa omaan elämään.

Kuulostaa täydelliseltä elämältä, kaikkine tapahtumineen. Tätähän se on meillä jokaisella, jos yksi päivä menee suhteellisen rauhallisesti niin toisena päivänä jo koetellaan voimia ja ratkaisumalleja jos jonkinlaisiin asioihin. Arki on se missä meitä koetellaan eniten ja syvimmin, siinä sitä elämän rikkautta näkee ja kokee aivan konkreettisesti ilman mitään peittelemisiä tai ulkokultaisuutta, silti se juuri on ELÄMÄÄ,tätä ainutlaatuista joka on meille lahjaksi annettu.

Ninez, älä liikaa mieti sitä oletko läheisriippuvainen, siitä puhutaan ja sitä jauhetaan mielestäni aivan liikaa!
Huomaan että olet tietoinen tilanteestasi ja ongelmien ytimestä, puhuminen joka puuttuu väliltänne voisi olla suurena apuna jos vain löydät jonkun tavan avata miehesi puhumaan. Ja uskon että sekin on mahdollista. Kuten itse toteat että olet alkanut huomaamaan että toista ei voi auttaa eikä siten myös pakottamaan hakemaan apua, olet jo paljon voittanut. Jospa alkaisit muuttamaan itseäsi ja toimimaan pikkuhiljaa eritavalla kaikissa tilanteissa, ottaen huomioon oman itsesi ja vointisi.......... se voi herättää miehesi huomaamaan ettei olekaan kaiken keskipiste ja maailman napa. En tarkoita että toista halveksitaan tai lyödään laimin, vaan vastuun jättämistä hänen omistä teoistaan hänelle itselleen.
En tiedä, ehkä olet jo näin menetellytkin.

Toivotan teille molemmille,Hinnille ja Ninezelle kaikkea mahdollista hyvää ja voimia elämään! Olette koravaamattomia ihmisiä ja matka kummpaneita meille jokaiselle täällä palstalla!

[Noituus]

Heippa Hinni,

Nyt sain kahlattua tämän sinun ketjusi läpi, joka on ollut aikomukseni päivän, pari. Kuten moni muukin on jo todennut, kirjoitat käsittämättömän hyvin ja kauniisti. Vaikka kokemassasi ja täällä jakamissasi asioissa, tapahtuneessa, on paljon rumaa, epäoikeudenmukaista ja satuttavaa, osaat pukea nekin asiat jollakin erityisellä tavalla kauniiksi ja lohdullisiksi.

Ketjusi antaa minulle valtavasti toivoa omassa tilanteessamme. Me-muodolla tarkoitan juuri tässä hetkessä itseäni ja kahta pientä menninkäistyttöstäni, sillä kuten omassa ketjussani totesin, olen tietoisesti (ja osin alitajuisesti) jo tovin tehnyt omaan Mieheeni henkistä pesäeroa. Muuten en jaksa. Mutta sen lukeminen, että asiat VOIVAT myös korjaantua, edes hiukan, vaikka sitten kuinka pienin askelin.. Kiitos, ihan pienen ruttuisen sydämeni pohjasta Hinni!

Tuntuu sille, että nimenomaan olen oppinut arvostamaan niitä pieniä hetkiä.

En ole enää varma, kirjoititko Sinä vai joku muu siitä, kuinka raitis arki toisaalta pelottaa - kaikkien näiden kuluneiden vuosien jälkeen, onko se oma Mies, oma rakas aivan vieras ihminen, muuttuuko kaikki jollakin tapaa liikaa? Samoja ajatuksia olen tässä pyöritellyt itsekseni. Pelottaa, jos Miehestäni kuoriutuisikin ihan joku muu. Olen nimittäin tosiaan tajunnut tässä viime aikoina, että koko yhteisen elämämme ajan, 8 vuotta, on jokin päihde ainakin jossakin määrin ollut kuvioissa. Tähänkin ajatusten vyöryyn olen kirjoituksistasi saanut voimia - ja olen onnistunut muistamaan taas sen elämäniloisen, huumorintajuisen, empaattisen ja Rakkaan Mieheni.

En minäkään ole valmis antamaan ihan vielä periksi, en meidän perheemme suhteen. Mies hoitaa itse sairautensa, ja on yksin itse vastuussa juomisestaan taikka juomattomuudestaan, ja sen olen hänellekin tehnyt selväksi. Itselleni olen tehnyt selväksi, että minäkään en aio enää juovan alkoholistin kanssa perhe-elämää viettää saman katon alla. En tahdo, en jaksa, minun ei tarvitse.

Toivon, että hauras onnenne kestää, ja vahvistuu hitaasti, mutta varmasti. Parhaat, kestävimmät asiathan rakennetaan hiljaisesti ja kaikessa rauhassa. Olet ajatuksissani - kiitos, kun olet olemassa!

Lämpöisin halaus- ja voimaterveisin Noituus

[Hinni]

“Tämä huoli on paljon raskaampaa kuin koskaan aikaisemmin.” huokaisi Mies viilenneessä illassa, kun saavuin eilen sairaalasta kotiin yöksi. Juovana aikana huoli oli helppo suodattaa pienemmäksi, ei niin kipeäksi, sanoi Mies, ja sanoi niin toivoneensa, että keltaisen mökin orkesteri olisi viimeinkin täysilukuinen ja arki saattaisi jatkua omalla painollaan, tavallisen haastavana. “Ei hätäillä” sanoin Miehelleni vaikka tiukoissa hetkissä itsensä tyynenä pitäminen on pitänyt opetella. Neiti Kevät on edelleen sairaalassa - takana on jo kymmenen vuorokauden mittainen sairaalajakso - ja käytössä on melkoinen arsenaali lääkkeitä. Siltikään lääkäri ei ole voinut antaa lupaa kotiutumiseen. Tänään oli kuitenkin ensimmäinen päivä, kun obstruktioon kuuluvat vinkunat vaikuttaisivat voitetuilta mutta vielä pitäisi rohiseva lima saada nousemaan keuhkoista pois. Kovin voipunut ja yskimisestä uupunut tyttö on jaksanut tänään jo istuksia niin, että karkasimme pyörätuolilenkille sairaalaan pihalle nauttimaan jäätelöstä ja kesäisestä kesäkuun päivästä.

Orkesteri on valloittanut tämän pienen sairaalahuoneen ja erilaisten pelikoneiden äänet täyttävät huonetilaa. Siskon ikävä veljeksillä on ollut kova ja jälleennäkemisen riemu oli aistittavissa. Omista tärkeistä asioista on puhuttu, silitetty ja halattu. “Etkö aio enää parantua ikinä?” kysyi Lahjalapsi suorasukaisesti siskoltaan. Minä odotan joka aamuiselta lääkärikierrolta toiveikkaana hyviä uutisia - juuri nyt tyttäreni vointi on varsin hyvä - tosin niin oli eilenkin mutta viime yö näytti toisin. Kyyneleiltä ei ole vältytty; eilen itkimme yhdessä koti-ikävää ja tänään kouluikävää. Tyttärelläni on jäänyt kaksi mukavaa retkeä väliin , ne ovat harmittaneet melkoisesti. Tunnolliselle oppilaalle on myös sydänalaan hiipinyt melkoinen huoli kaksista väliinjääneistä kokeista ja niiden vaikutuksesta arviointiin. Välitin tänään opettajan terveiset lapselle - näyttöä osaamisesta ja aktiivisuudesta on koko vuodelta, muutamista kokeista ei tarvitse huolehtia, vaan tärkeintä on toipua kotikuntoon. Ei siis hätäillä.

Tämä sairaalajakso on keltaisen mökin väelle monella tapaa merkittävä. Ensinnäkin Neiti Kevät on yöpynyt sairaalassa yksin. Me vanhemmat - lähinnä minä - olemme olleet sairaalassa aamuaikaisesta iltamyöhään lapsen seurana ja tukena. Tänään minulta kysyttiin, kun soitin työpaikalleni, että kenen tarpeista vanhemman läsnäolo sairaalassa lähtee: lapsen vai vanhemman? Hämmennyin kysymystä melkoisesti mutta yritin selittää, että todennäköisesti molempien. Kovasti sairaana ollessa ei meistä kukaan haluaisi olla yksin ja peloissaan - sitä sairaalaelämään tavallaan tottunut Neiti Kevätkin on ollut, onhan tämä lapsen elämässä aina poikkeustila - eikä kukaan vanhempi halua jättää lastaan yksin happiletkujen ja piipittävien mittareiden äärelle tai lääkärikierroille. Tosiasia on myös se, että hektinen sairaalaelämä näkyy lastenosastoillakin ja vanhempien toivotaan jäävän osastolle lapsen tueksi: valvomaan lapsen vointia, toisinaan jopa huolehtimaan lääkitysajoista.

Merkittävää tämä on ollut myös siksi, että tämä on keltaisen mökin raittiin elämän ensimmäinen sairaalajakso. Neiti Kevät huokasi isälleen kiitoksen siitä, että ensimmäistä kertaa ei ole tarvinnut tuntea huolta kotiin jäävistä rakkaista. Ei ole tarvinnut pelätä. Minä saatoin yhtyä lapsen vilpittömään palautteeseen ja kiitin Miestäni siitä, että keltaisen mökin poikkeustilan järjestelyt ovat sujuneet moitteetta ja Mies on kantanut vanhemmalle kuuluvan vastuunsa hyvin. Väsyneitä kaikki olemme mutta ihan pian, muutaman päivän päässä, on kesä ja ansaittu loma.

"Kaikella on aikansa ja aikataulunsa.
Pyydä voimaa, älä hätäile.
Jos sairaus ei näytä paranemisen merkkejä,
pyydä voimaa, älä hätäile.
Jos suunnitelmat eivät toteudu
niin kuin toivoit,
pyydä voimaa, älä hätäile.
Jos elämä näyttää kulkevan väärään suuntaan,
pyydä voimaa, älä hätäile.

Kaikella on aikansa,
syntymisellä, kuolemisella
ja kaikella sillä mikä siinä on välissä.
Sinua kuullaan, ole rauhassa
ja pyydä voimaa
äläkä hätäile."

- Marleena Ansio -

Kiitos taas ystävät kommenteistanne, ne ovat minulle tärkeitä. Ja se, että voimme jakaa arkea yhdessä - kuten Noituus kirjoitit - on tärkeää. Kuviot ovat monessa tuvassa yllättävän samat, onhan sairaus sama, vain paikat ja henkilöt muuttuvat. Tämä palsta on ollut minulle monella tapaa tärkeä - olen saanut sanoistanne peilauspintaa keltaisen mökin sekä elettyyn että nykyiseen eloon ja oloon. Sen tunteen, Noituus, jaan voimalla kanssasi: juovan alkoholistin kanssa elämiseen, olkookin kuinka rakas tahansa, ei meidän tarvitse enää suostua. Ei sellaista tarvitse jaksaa. Minulle tuo oivallus on tullut pitkän yhteisen elämän myötä, paljon piti tapahtua ennen kuin minun pohjani raapitui. Kenties liikaakin, voisi joku ajatella, mutta minulle ne kokemukset tarvittiin. Onneksi näyttää siltä, että ne riittivät myös Miehelle. Kaikella on aikansa.

Peace and love, täydellisestä elämästä en tiedä, täydestä pikemminkin. Kaikki minussa kuitenkin tuntuu tietävän, että juuri tätä kaikkea eloa orkesterin kanssa, minä tulen vesissä silmin kaipaamaan. Varsin pian.

Ninez, tuota tunteista puhumisen tematiikkaa ole paljon pohtinut. MInulla on Mies, joka elämässään on kokenut paljon epäreiluuksia jo lapsuudessa. Sellaisia asioita, joita kenenkään elossa ei soisi olevan. Kun toisen raadolliseen historiaan on saanut vilauksen - enempään en omilla, täysin vastakkaisilla kokemuksilla kykene - on ymmärtänyt, että kaiken tapahtuneen on täytynyt vaikuttaa siihen, että masentuneisuus ja puhumattomuus, katkeruus ja elämän epäreiluus ovat ikään kuin normireaktio. Olin todella yllättänyt, kun Minnessä minun hitaasti lämpiävä, vähäpuheinen Mieheni on alkanut lämmetä keskustelulle - tunteille ennenkaikkea. Harjoittelemme yhdessä rehellistä puhetta siitä, miltä arki tuntuu, ei siitä mitä arjessa tapahtuu. Mielenkiintoista matkaa teemme. Kiitollisena olen Minnen jatkohoidolle, jossa tapaan juuri näitä omani kaltaisia nelikymppisiä Miehiä puhumassa tunteista - niin kielteisistä, vaikeista kuin ilosta ja rakkaudesta.

Siunausta arkeenne. Naputan kiireessä, poimin ajatuksen vinhasta juoksusta osasia ja kirjaan niitä. Palaan paremmalla ajalla, tapaamaan juuri Sinua. Lähden toimittamaan orkesterin mökkiinsä ja toivon, että saamme ihan pian Neiti Keväänkin omaan kotiin. Kiitän Miestä raittiista viikosta ja poikkeustilan hallinnasta, itseäni tyyneydestä ja SInua siitä, että olet rinnalla!

Kiireessä
- Hinni -

[Peace and love]

Lämmin rutistus sinulle Hinni! Olet usein ajatuksissani ja ilahdun kuulumisista joka kerta yhtä paljon.
Voi, tiedän minäkin mitä on kun oma lapsi on sairaalassa, olen senkin kokenut kohdallani ja tiedän miltä se tuntuu äidin sydämessä. Puhumattakaan mitä se on lapselle. Eiköhän lähtökohta sairaalassa olon tarpeellisuudelle ole aika henkilökohtaistakin ja siinä missä joku toinen lapsi pärjää paremmin yksin niin toinen tarvitsee enemmän tukea ja läheisen läsnäoloa. Aika turhauttava kysymys esitettäväksi keneltä tahansa, mutta tapauksesta riippuen se tarve on henkilökohtainen ja mielestäni sitä on ulkopuolisten kunnioitettava.

Sydäntäni lämmittää että miehesi on alkanut löytää sanat tunteille ja uskaltautuu avautumaan,taputuksia ja onnen toivotuksia sille matkalle! Et voi arvata miten paljon tämä teidän kertomus antaa voimia ja uskoa tulevasta, varmaan monelle meille lukijalle, olette korvaamattomia matkakumppaneita, kiitos siitä!

Niin, minun oma henkilökohtainen näkemykseni täydellisestä elämästä on juuri sitä mihin mahtuu kaikkea, hyvää ja pahaa, kärsimystä ja lohtua, iloa ja surua, koettelmuksia ja auringon paistetta, sillä juuri se on elämän tarkoitus. Helppo elämä on taas jotain utopiaa mitä ei todellisuudessa liene olemassakaan tässä elämässä, jos se mielletään täydellisenä elämän mottona.

Meillä on käyty lukemattomia keskusteluja siitä mikä on normaalia elämää ja mikä on käsite, "voida hyvin", kaikki on lopultakin suteellista. Kun aikoinani kuvittelin että kumpa mieheni vain löytäisi sen oikean terapeutin, sen oikean luottamuksen ja ne oikeat sanat ilmaisemaan itseään niin kaikki masennukset ja debikset saisi hoidettua pois päiväjärjestyksestä. Niin helppoa se ei suinkaan ole ollut, eikä ole meidän kohdallamme.
Ymmärsin sen hitaasti ja tahmeasti vuosien aikana, enkä olisi millään hyväksynyt sitä todeksi.
Vasta mieheni vastaus palautti mut tälle planeetalle, Tellus, ja alastulo oli järkyttävä tömähdys. Mieheni kertoi että, ensiksikin hän ei muista mitään lapsuudestaan ennen 9.ikävuottaan ja se muistikuva johon hän silloin heräsi oli ahdistus ja pahaolo, jäytävä pelko ja masennus!!!!! Mutta mistä ne tunnetilat tulevat? Ei hajuakaan! HÄN EI VIELÄ TÄNÄPÄIVÄNÄKÄÄN MUISTA MITÄÄN SIITÄ AJAJSTA! Mutta siitä alkaakin sitten kauhukuvat ja ne ei kuulu tälle plinkille!
Ja jos tästä kertomuksesta voisi tehdä jotenkin kauniimpaa niin ehkä se tulee siinä muodossa että jo 9vuotiaasta lähtien hän kehitti itselleen ns."palkitsemis systeemin", joka on pohjana riippuvuus käytökselle ja väärinkäytökselle. Näille sisaruksille jätettiin kelpaamattomuuden saastainen leima, "muista että et ole mitään", et osaa mitään etkä kelpaa mihinkään! Mistä lapsi etsii lohtua silloin? Juu, kaikki mikä voi edes hetkeksi tuoda sekunnin murto-osan ajan hyvänolon tunteen, ahmimalla karkkia, nipistämällä rahaa saadakseen jotain hyvää, silläkin uhalla että paljastuttuaan rangasitus on väistämätöntä ja vieläkin kovempaa. Näin alkoi pikkuhiljaa kehittyä se persoonallisuus joka ei jaksanut elää eikä olla läsnä siinä Helvetissä jossa ei saanut rakkautta, ei läheisyyttä eikä hyväksyntää. Pilkalliset naurut ja vahingonilo säestivät taustalla. Ja se pahuus mitä nämä lapset joutuivat näkemään ja kokemaan on jotain niiiiin iljettävää ja raakaa että jätän pois. Mutta tuo palkitsemis systeemi kehittyi iän ja vuosien myötä hyvin laajaksi ja kekseliäisyys ei niissä asioissa löydä rajoja.Ja näitä lapsia todella pahoinpideltiin syystä ja ilman syytä, yleensä juuri ilman mitään relevanttia syytä. Mieheni on yksi niistä tyypillisistä jotka ovat kokeneet ensimmäisen humalan taivaallisena olotilana, jotakin niin ihanaa ja ainutlaatuista että siitä sai eurfoorisen hyvänolon ja sitähän piti tietysti kokeilla sitten aina kun tilaisuus salli.

Kuitenkin, mieheni torjuvan asenteen ymmärrän hyvin terapiaan kun hän totesi että: Mikä se on se hyvä olo? Että hän ei tiedä siitä mitään, hän on kokenut vaan ahdistusta ja debistä siitä lähtien kun alkaa muistaa omasta elämästään!!!
Muistan että se teki minussa niin valtavan kipeää. koin melkein fyysistä kipua ja hänen ahdistuksensa aivan kuin teki nopean välilaskun omaan rintaani. Voiko tällaista ihmistä parantaa? Onko mitään mahdollisuutta löytää pois sieltä ahdistuksen ja masennuksen mustasta yöstä? En tiedä vastausta, mutta tähän astinen apu ei ainakaan ole tuottanut suurta tulosta ja erään terapia jakson lopulla olimme molemmat yhdessä siellä ja saimme eräänlaisen yhteenvedon joka ei kovin suuria lupaavia positiivisia tuloksia antanut parantumisen mahdollisuudesta. Saimme mielestäni kokonaisvaltaisen vastauksen joka samalla teki minut vapaaksi mutta mieheni entistä toivottomammaksi. Mutta aika auttoi siinäkin ja jollakin tavalla mieheni käsitteli senkin trauman selkärepun kokoiseksi kannettavaksi suruksi jota voi kantaa melko tasaisin askelin selässään tuntien kuitenkin sen painon ja hiertymät.

Tässä vaiheessa melkein jo toivon että olisipa mahdollista keskustella aivan livena!
But, this is my life! Ja tästä on jatkettava, lunta tulee tupaan välillä ja myrskyt riuhtoo ovenpieliä, mutta uskon että elämä kantaa!

Olisi vielä paljon muuta mutta jatketaan, nyt en ehdi enempää!

Hinni, rakas matkakumppani, kiitos että olet olemassa ja jaksat jakaa meidän kanssa näitä elämän solmuja. Sinulla on niin paljon elämän viisautta ja kokemuksia että itse ainakin saan niistä paljon!

Toivon että pieni tyttärenne pääsee pian kotiin ja paranemisia hänelle ja voimia teille kaikille,
rakkaudella P§L

[taustatanssija]

Luin tämän koko ketjun läpi, ja todella sai ikään kuin elää mukana. Mukaansatempaavaa tekstiä, vaikka onkin surullisesta aiheesta.

Minulla ei ole paljon sanoja, mutta toivon Hinni voimia ja jaksamisia koko teidän perheelle ja hyvää kesää!

[Hinni]

Sinulle, minulle - meille kaikille, tähän aamuun:

http://www.youtube.com/watch?v=cDXwxcPqBVM

"Missähän sut tehtiin?
Tähtien tuolla puolella
muovailtiin huolella

Ethän sä ikinä
kadota tuota katsetta?
Mitähän sä vielä kantaa voit
korkealla kun noin sä soit
Ei mitään tuu niin painavaa
et se sinut musertaa

Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan

Keskellä ihmettä
Sen tajuu vasta jälkeenpäin
Taidat aavistaa jo sen
Yksin täytyy jokaisen
polku mennä pimeään
että pystyy elämään

Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan

Sä saatat selvitä
vähin vammoin matkalla
Ystäväsi huolehtii
kun askelees on hatarat
Elämässä pitää kii
jos sen päältä putoat

Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan

Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan"

(San. Markus Koskinen, säv. Teemu Brunila)

Rakkaudella
- Hinni -

[ninez]

Mies, joka elämässään on kokenut paljon epäreiluuksia jo lapsuudessa. Sellaisia asioita, joita kenenkään elossa ei soisi olevan. Kun toisen raadolliseen historiaan on saanut vilauksen - enempään en omilla, täysin vastakkaisilla kokemuksilla kykene - on ymmärtänyt, että kaiken tapahtuneen on täytynyt vaikuttaa siihen, että masentuneisuus ja puhumattomuus, katkeruus ja elämän epäreiluus ovat ikään kuin normireaktio.

Voi että Hinni, täsmälleen tätä olen ihan omassa päässäni, ihan itsekseni miettinyt ja luullut jälleen kerran olevani sekopää.. ja nyt sinä puit sen sanoiksi! KIITOS KIITOS! Juuri siksi yritän niin kovasti että saisin mieheni hoitoon, että hän ymmärtäisi, että myös hänellä on oikeus olla onnellinen. Kun nään sen kaipuun onneen hänessä. Ja minusta tuntuu ettei kukaan muu nää sitä.. Jälleen, olenko täysin toivoton tapaus, onko se rakkautta vai hyväuskoisuutta, en tiedä, kukapa tietäisi.. Enkä pysty samaistumaan niihin lapsuuden surullisiin kokemuksiin kun omat kokemukset on tosiaan vastakkaiset, niinkuin sullakin Hinni.

Tuo Minne mitä siitä olet kertonut, kuulostaa todella hyvältä, voi kun me päästäisiin sinne. Samalla voisi ottaa mukaan miehen koko suvun

Kiitos myös kommenteistasi armahin P&L. Olisi tosiaan mukava jutella kasvotusten. Tuntuu että tässä on ulkopuolisille avautumisesta huolimatta niin yksin, ja tie mitä pitkin pitäisi kulkea ei todellakaan houkuttele. Sain tässä arvokasta vertaistukea eilen illalla kun oli eräänkin päihderiippuvaisen vaimo perheineen yökylässä. Molemmat olemme väsyneitä. Miten meitä on näin paljon?

Kaunista kesäiltaa ystävät, ja kiitos tuesta. Ja vielä anteeksi kun näin tähän Hinnin ketjuun tulin tilittämään, vaikka omakin olisi

[Hinni]

Orkesteri on täysilukuinen. Neiti Kevät pääsi sairaalasta kotiin viime viikolla, kesäkuun ensimmäisenä perjantai-iltana sillä sopimuksella, että hakisimme lauantaiaamuna todistuksen ja sitten soittelisimme lääkärin kanssa jatkoista. Koska yö meni toipilaalla hyvin, saimme luvan jäädä kotiin tehostettujen lääkkeiden turvin. Nyt odotamme, että mokoma pneumokokki ymmärtää kahden antibiootin avustamana poistua lapseni keuhkoista ja lapseni toipuminen alkaa. Kalpea Neiti Kevät jaksaa jo puuhailla hyvän tovin, tosin viime viikolla, kun kauan kylään odotetut serkkutytöt saapuivat leikkimään, on pitänyt menoa hillitä jottei innostus vaihtuisi yskänpuuskiin. Mutta pieniä kiukkuavan esiteinin purkauksia on jo vastaanotettu, joten hyvin on lapsi parantumassa, kun luonne on jo näkyvissä.

Kotona, omassa keltaisessa mökissä, on ollut hyvä olla. Viimeiset viikot ovat tuntuneet siltä, että olen kahlannut haasteesta toiseen - enkä edes selvinnyt kuivin saappain. Olen itkenyt huolesta ja pettymyksestä, olen tuntenut syyllisyyttä, olen koetellut omia rajojani ja parisuhteemme stressinsietoa. Siksi juuri tässä sunnuntaissa on ollut erityisen mukavaa olla: touhuta tavallisia mökin askareita ja iloita arjesta. Unohtaa kahluusaappaansa toviksi.
Viime viikolla huokasin keltaiseen mökkiin pyörähtäneelle ystävälle, etten kyennyt edes muistamaan milloin olisin viimeksi kuorinut kattilallisen perunoita, valmistanut kastikkeita tai miettinyt salaattitarpeita. Tupaankin kun on pitänyt astua aitajuoksijan asenteella. Koko toukokuun mittainen poikkeustila sairaalajaksoineen ja pitkine koulutuspäivineen on vaatinut minua selviytymään arjesta “siitä-mistä-aita-on-kaatunut” -asenteella: unohtamaan lakananvaihdot, tekemään uunivuokia tai turvautumaan eineksiin. Eilen tuntui kuin olisin ollut vieraassa kodissa; niin kadoksissa kaikki tavarat, jopa keittiövälineetkin olivat. Makuuhuoneissa lakanat suorastaan huusivat kuudenkympin pesua ja pyyhkeetkin roikkuivat kylpyhuoneen naulakoissa syyllisen näköisinä ryhtiä kaivaten. Keittiön ikkunalaudalla aiemmin kukoistaneet valkoiset ruusut olivat muuttumassa keltalehtisiksi kuivakukiksi. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kutsua maankuulu, kunnioitusta herättävä “Jätesäkkimies” vierailemaan mökissä ja loihtimaan tupaan ja lastenhuoneisiin kaivattua järjestystä.

Eilen tuntui siltä, että loma on oikeasti viimeinkin alkanut. Loppuviikon ensimmäisinä vapaapäivinä oli valtava määrä velvoitteita ja virastokäyntejä suoritettavana. Myös suuria työtä koskevia päätöksiä sain vietyä loppuun ja siten vapautettua energiaa muihin asioihin - välitilassa roikkuessa energia tuntuu hupenevan päättömättömyyden ylläpitämiseen. Vasta eilen sain puuhailla keltaisen mökin arkisia asioita kaikessa rauhassa. Sateisen päivän iltahetkessä oli tuvassa mukava olla: koti oli puuhattu puhtaaksi ja raikkaan tuoksuiseksi, mullin-mallin olleet tavarat olivat löytäneet paikoilleen ja pyykkivuortakin olin merkittävästi selättänyt ruoanlaiton lomassa. Virittelin sekä leivinuuniin että takkaan tulet ja nautin sohvalla musiikista saunaa odotellessa. Elo tuntui tavalliselta ja arkiselta - hyvältä.

Minä en kaipaa suuria kesäsuunnitelmia, en kesätapahtumia en vauhtia enkä vaarallisia tilanteita. Haluan olla perheen voimin kotona, maalata keltaista mökkiä ja pihapiirin rakennuksia, ihastella taitavan Miehen käsien jälkiä, kuoputtaa ja kummastella viime vuonna uurastettuja kukkapenkkejä ja antaa elon päivien kulua. Ja vaikka tämä kesä ei kuljettaisikaan minua maailman silmissä kauaksi, toivon, että me keltaisen mökin ihmislapset tekisimme silti matkaa: matkaa itseemme. Huomaisimme toisemme ja elämästä kiitollisina opettelisimme arkea, raitista arkea, joka kantaisi meitä vielä voipuneita voimaantuneina uuteen syksyyn.

"Maailmassa on paljon isoja saappaita,
joiden rinnalla omat saappaani
kutistuvat lähes olemattomiksi ja
jotka jalassani voin viettää vain
pienten askelten päivää.

Mutta vaikka en pääsisikään
matkallani pitkälle,
toivon että pääsisin lähelle.
Lähelle itseäni ja
lähelle muita.
Matkan pituutta tärkeämpää
on suunta ja se
että yleensä saa olla matkalla
ja odottaa perille pääsyä."

- Hanna Ekola -

Ja kiitos "Peace and love" rutistuksestasi, vieressäsi on hyvä olla. Ja niin, en usko, että kukaan halusi minua tietoisesti työpaikalla loukata mutta tarpeen kysyminen tuolla tavalla tuntui minusta pahalta. Huolta kun oli muutenkin. Lääkäri kirjoitti yhteen todistukseen minulle tärkeät sanat: lapsen vaikean astman, monaisten tutkimusten ja hoitojen sekä kotihoidon ohjeistamisen vuoksi lapsen äidin läsnäolo sairaalassa on ollut tärkeää. Että niin. =)

Minä olen oppinut Minnessä, että sairaus on sama mutta sen lisäksi myös yllättävän monet juonenkäänteet ovat nähtävissä alkoholistien elämänpolulla hyvinkin samankaltaisesti. Vertaisuus läheisenäkin on ollut merkittävää, on saanut jakaa tuntojaan kaikesta koetusta mutta myös siitä, ettei kykene käsittämään sitä epäoikeudenmukaisuutta mitä kovin moni alkoholisti on tiellään kohdannut. Minunkin Mieheni oppi varsin pian ratkomaan elämän kaikki mutkat ja mäkipaikat pakenemalla verstaaseen, piiloutumalla vastuuta juomisen taakse, katkeroitumaan.

Tänään jatkohoidossa puhkesin kyyneliin, kun puolisoni kävi läpi näkökulmiaan punaisen kirjan päivän tekstistä: "Vuosikausia jatkunut elämä alkoholistin kanssa lähes varmasti tekee kenestä tahansa vaimosta tai lapsesta neuroottisen. Koko perhe on jossain määrin sairas. ... Minun on tärkeää ymmärtää, että alkoholistina en ole loukannut vain itseäni, vaan myös läheisiäni. Hyvittäminen perheelleni ... tulee olemaan tärkeää. Aikaansaamani häiriön ymmärtäminen ja aiheuttamani tuhon korjaaminen on koko elämän kestävä tehtävä. Raittiina voin esimerkilläni antaa muille toivoa ja uskoa auttaa itseään." Siinä hän istui, elämäni vahva rakkaus selkä suorana, katsoi minua silmiin. Tuossa hetkessä kaiken tuon kuuleminen riitti vahvistukseksi siitä, että me todella yritämme yhdessä. Tänään, tässä hetkessä, se riittää. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheensa, niitä en juuri nyt kaipaa enkä ajattele.

Kiitos "Taustatanssija" sanoistasi. Siunausta sinun askeliisi, iloa kesäisiin päiviin.

Ninez, tilitä vaan täällä, olet minulle ilo =). Ja minullekin on avautunut melkoisena yllätyksenä se, kuinka paljon meitä - päihderiippuvaisia ja läheisiä - todella onkaan. Kuva on piirtynyt sitä mukaa, kun olen rohkeasti avannut ovea keltaiseen mökkiin. Maailmassani ei ole salattavaa, sillä tämä on selvitymistarina joka tapauksessa. Minä ja orkesteri osoitamme kasvavamme läheisriippuvan roolista irti kohti vahvaa elämää. Tottakai rukoilen, että raittiin elämän hauras alku saisi Miestäni kantaa.

Kymmenvuotiaan poikani kaverisynttäreillä, viime viikon lopussa, kirmasimme Miehen kanssa rooliasuissa. Minä olin Jokeri, Neiti Kevät Kurpitsa, pienimmäinen oli Tiikerinä hyppypyppykoikkaloikkineen ja välimallielvikset Star Wars -hahmoina. (Ainakin Darth Waderin tunnistin, toinen taisi olla Anakin.) Mies osallistui iloitteluun (mitä ei koskaan juovana aikana olisi voinut tapahtua, sillä kaikki ilo oli vain kurjuuden siirtämistä.) pukeutumalla sankariksi sukkahousuihin: valtavan hienoon Supermiehen kokoasuun viittoineen. Ja siinä minä ihmettelin Miehen liihotellessa kymmenpäisen poikajoukon kanssa, miten keltaisessa mökissä asuu ihan ihanan hullu perhe. Kun istahdimme kukkivan omenapuun katveeseen hengähtämään, kysyin Mieheltä hiljaa, tiiviisti silmiin katsoen, että tästä kaikesta ilosta, yhteenkuuluvuudesta ja rakkaudestako hän voisi juomalla luopua? "En voisi" sanoi Mies ja jatkoi, että retkahduksen myötä häneen on piirtynyt hyvin vahvasti se kipu, mitä juominen meille aiheuttaa. "Raskasta tämä on silti - mutta sen arvoista" sanoi (Super)Mies ennen kuin liihotti tiehensä.

Minä kiitän teitä Ystävät tuesta, olette minulle tärkeitä. Tämä pieni monitorin ruutu on ikkuna toistemme elämään, kipeimpään ja salattuun. Se, että Sinä jaat tämän minun kanssani, kuljet rinnalla, ei ole sattumaa, ja siitä kiitän tänäänkin. Siitä, että Sinä olet se kuka olet. Kiitän Miestäni raittiista viikosta, taistelusta hyvän elämän puolesta, katkeruuden asteittaisesta nujertamisesta ja tunteiden nimeämisen harjoittelusta ja itseäni siitä, että olen jaksanut kohdata lapsia, kuulla orkesterini murheita ja mollisointuja kuten äidin kuuluunkin. Hetkittäin sielussani kuplii ilo ja onni, niille teen tilaa... "Onni on sitä kun ei tiedä, ei näe kaikkea kerralla, ei alkua ei loppua, ei syytä ei seurausta. Näkee vain tämän hetken väkevän värin." (Pia Perkiö)

- pitkin päivää kirjoitteli Hinni -