alkoholisti isän vaikutus minuun

[tyttö jostain--]

Ajattelin kertoa tänne oman tarinani, sillä ikinä en ole tästä päässyt kelleen kertomaan, edes ystävilleni. Nykyään mietin paljon, miksi minulla oli sellainen lapsuus ja kuinka rankkaa se oli.
Olen aina hävennyt omaa isääni, koska hän on alkoholisti, ollut koko ikäni. Hän oli myös väkivaltainen; öisin baarista tultua hän hakkasi äitiä, huusi ja meltusi. Veljeenikin hän kävi käsiksi jo pienenä, ja kasvettua tappelut vaan paheni, milloin oli silmät mustana, milloin lensi veret, milloin väännettiin kädet....
Itse olen nyt 19 vuotias tyttönen. Itse en IKINÄ puhunut isälleni, välttelin hänen kanssa kahdestaan oloa, en ylipäätänsä pitänyt häntä isänä. Minun oli vaikea olla hänen kanssa... Muutenkin vietin aikaani aina huoneessani. En jaksanut kuunella heitä.
Minuun isäni ei koskaan käynyt käsiksi, sillä yritin parhaani mukaan miellyttää häntä. Muistan kuinka itkin joka ikinen yö kun yöllä he tappelivat, olisin vain halunnut saada unesta kiinni ja unohtaa kaiken. Joskus sitten meidät heitettiin ulos keskellä yötä, siellä sitten oltiin niin kauan että isä oli sammunut. Mökkeilemässä saatettiin lähteä häntä metsään piiloon. Se oli helvettiä!
Muistan kuinka äitini oli aina väsynyt ja makasi vain sohvalla. Hän kysyi minulta välillä että enhän pelkää isää ja että onhan mulla kaikki hyvin. Sanoin vaan että en.. Mutta miten äitini saattoi kuvitella etten kärsinyt heidän tappelusta? Itkin salaa aina. Mietityttää miksemme ikinä lähteneet isän luota, vaikka oli kertoja jolloin olimme lähdössä. Äitini sanoi aina että kyllä me pärjätään ja kaikki muuttuu vielä hyväksi, ei muuttunut.
Olen asunut nyt pari vuotta veljeni kanssa kahdestaan. Meidän piti lähteä, sillä veljeni ei tullut enää hetkeäkään toimeen isän kanssa. Veljeni on 20v. Äitini ehdotti meille että muuttaisimme kahdestaan. Nyt olen saanut olla rauhassa! Sääliksi käy äitini... Hän on sen hullun kanssa, en tiedä mitä siellä tapahtuu. Meidän perheessä oli pelkkää salailua kaikilta. Uskon, että tämän takia olen tosi sisäänpäin kääntynyt, tarvitsen omaa aikaa, ala asteella mulla ei ollut kavereita. Tuntuu, että kaikki aika äidin kanssa on mennyt ihan ohi, halusin aina tehdä hänen kanssa jotain muttei hän jaksanut. Hän harvoin hymyili.
Nyt äitini on jo vanha.. Aikooko hän loppu elämän elää noin. Tulee ihan kyyneleet silmiin. En ikinä saanut sellaista aikaa äitini kanssa mitä halusin. Ihmettelen edes, mitä normaali perheet tekevät? Minulle tämä oli normaalia, sillä isäni oli sama aina.
Vieläkin äiti käy katsomassa meitä, joskus harvoin isä mukana, oikeastaan raivostun kun he tulevat. Isälläni aina kalja kädessä. Nyt vanhempani muuttivat lähes naapuriimme. Äitini halusi asua lähellä meitä. Vaikka entarvitse kestää asiaa niin paljon kuin ennen, silti rassaa että he asuvat niin lähellä. Haluaisin muuttaa kauas pois, mutta miten äitini kävisi. Hän ei pääsisi niin helposti luokseni kun isä käy huutamaan. Mä olen niin eksyksissä.

Olen miettinyt että isäni pilasi minut ihmisenä.. en osaa puhua asioista, haluan aina miellyttää muita, sisäänpäin suuntautuneisuus ja niin. Toinen seurustelu suhteeni on menossa pilalle.. tuntuu kuin en ikinä voi olla ihmisten kanssa tekemissä ,niin että voisin olla vain oma itseni ja kertoa asioistani. Nykyäänkin olen yksinäinen ja masentunut. En osaa lähestyä ihmisiä, jotenkin pelkään, en arvosta itseäni. Salailen sellaisia asioita, mitä ei tarvitsisi, en osaa puhua siitä mitä minä itse haluan. En halua olla tälläinen, vihasinkin sitä kuinka perheessämme oli vain salailua, ja esittämistä että kaikki on hyvin.
Nykyen tuntuu että en tiedä mihin päin olen menossa. Nykyään purkaan tätä syömishäiriön kera. Haluaisin vaan elää onnellista ja normaali elämää ja arvostaa itseäni, mutta en osaa.

Ainoa syy jaksaa on poikaystäväni. Hän ei kuitenkaan jaksa mua tälläisenä. Olen nykyään niin herkkä ja ärtynyt, enkä tiedä miksi. Päivittäin mietin, miksi olen tälläinen. On ollut poikaystäväni kanssa taukoakin suhteessa muutama päivä, jolloin mietin etten pysty olemaan ilman häntä, olisin niin yksin.
Poikaystävälläni on myös tapana juoda kaikissa vastoinkäymisissä, mua pelottaa että se ei siedä mun käytöstä selvinpäin, että sen takia se juo. Mä olen jotenkin vain niin omissa maailmoissa. Nykyään pelkään että mustakin tulee juoppo, varsinkin jos poikaystäväni juo.
Muistan kuinka ajattelin ala ikäisenä että en ikinä juo, en ikinä tulisi maistamaan alkoholia. Lähellä 18 vuoden ikää kokeilin itsekin juoda kavereideni sanelemana. Täysi ikäisenä aloin käymään baarissa kerran kaksi viikossa riippuen kavereistani, join joka kerta runsaasti eikä mulla ollut rajoja. Join itseni känniin, missä pysyin hätäsesti pystyssä. Siitä tuli hetkellinen hauska olo, ja pystyin olemaan erilainen ja olla sosiaalinen. Vuoden verran join tuolla tapaa, kunnes tapasin ekan poikaystäväni. Silloin käyttöni rajottui, mutta tuolloinen poikaystäväni petti minua ja kaikki meni huonompaan suuntaan ja vaihdoin juomisen syömishäiriöön, mistä kärsin pahasti vieläkin.

Joskus mun tekis mieli vaan luovuttaa, lähtä pois täältä ja olla murehtimatta. Olen alkanut miettimään noin.
Pelkään niin kovin että poikaustäväni jättää ja maailmani muuttuu vielä synkemmäksi, ehkä laihdutan itseni tai ehkä mäkin alan juomaan. Yritän pitää vähän mieleäni kasassa, mutta en pysty tähän enää yksin. Mitä mun pitäisi tehdä ? Mihin mun pitää ottaa yhteyttä että saisin apua? en halua menettää minulle viimeisintä ihmistä, mutta luultavasti tulen menettämään. En mäkään haluaisi olla ihmisen kanssa joka ei puhu tunteistaan, on välinpitämätön, ärtynyt, jne. Pilasiko isäni mut..? Pitäsikö mun olla vihainen äidille ettei se ikinä lähtenyt ja aiheutti mulle nyt aikuis iällä tän kaiken paskan ?? Kelle mun pitää olla vihainen, Pitäskö mun vaan lähtä jonnee ja jättää kaikki tutut ihmiset taakse ? Mut oisko se oikein mun äidille ? Oon vaan niin sekasin, ja päässä pyörii miljoona kysymystä, mihin haluisin saada vastauksen.

[nopsasti]

Rakas Tyttö jostain,
Sinun on mahdollista korjata elämääsi ja tervehtyä isäsi alkoholismin tuomista vaurioista. Oletko koskaan ottanut selvää, onko paikakkunnallasi AAL:ää (www.aal.fi) tai Al-Anonia (www.al-anon.fi) . Edellisessä tapaisit muita alkoholistien aikuisia lapsia ja jälkimmäisessä kaikenlaisia alkoholistien läheisiä.
Kynnys ryhmään menossa on korkea, mutta jälkikäteen tuollainen vaikeus tuntuu käsittämättömältä. Rohkaise siis mielesi ja tee päätös oman hyvinvointisi vuoksi.
Al-Anonin jäsen

[Ellse]

Hei,mulla on itselläni ollut myös alkoholisti isä ja tuntemukset mitä kerrot itselläsi olevan ovat tuttuja mullekin.
Se mitä olet joutunut kestämään,kuuluvat tavallaan"kokonaispakettiin"(elämä alkoholisti perheen lapsena).
Isäsi alkoholismi on hänen valintansa ja vanhempiesi käytös (salailu ym) kuuluvat olennaisena osana alkoholistiperheen "normaaliin"elämään. Mitä ovat juuri nuo salailut,syyllisyydentunteiden siirto,vastuun pakoilu kaikki oireilu.Ymmärrän todella hyvin ,että sulla on nyt paha olo ja kaikki mitä olet joutunut kestämään purkautuu eri tavoin ,monenlaisina tuskan tuntemuksina.Vanhemmat joiden luona on lapsuutensa elänyt ovat roolimalleina lapsilleen.
Kannustan sua kuitenkin taistelemaan oman hyvinvointisi vuoksi, sillä se että olet joutunut elämäään kovan lapsuuden ei tarkoita sitä automaattisesti että koko tulevaisuutesi olisi pilalla. Sun ei tarvitse miellyttää ketään, pääasia on että löytäisit keinoja millä saat pahan olon pois ja löytäisit omia juttuja ja asioita mistä sulle tulee hyvä olo ja voisit alkaa eheytymään ihmisenä ja rakastamaan itseäsi. Kerrot että poikaystäväsi käyttää alkoholia kaikissa vastoinkäymisissä.
Mikä ei eheytä sua ihmisenä vaan tulee mieleen läheisriippuvuussuhde, jollaisen olen itse kokenut. Uskon että tulevaisuudella olisi sulle myös hyviä asioita annettavanaan ja olisiko sun mahdollista käydä esim.Nuorten kriisipisteessä (jos asut pääkaupunkiseudulla)? Siellä voisit jutella kokonaistilanteestasi ja etsiä sulle keinoja millä saat pahan olon pois muilla tavoilla kuin ne konstit mitkä eivät rakenna psyykeäsi (syömishäiriö,alkoholinkäyttö jne).
Kannustan sua taistelemaaan oman eheytymisesi ja tervehtymisesi puolesta ja etsimään apua ja tukea.
Tiedän mistä puhun ,sillä olen kokenut helvetillisen lapsuuden.Isäsi virheet ja alkoholismi ja vanhempiesi toimintatavat eivat ole sinun syytäsi,muista se aina että olet arvokas ja sulla on koko tulevaisuus edessäsi.
Täällä päihdelinkissä on myös :Kysy neuvoa asiantuntijalta,jonne voit nimettömänä kirjoittaa ja kysy mistä saisit tukea ja apua. Pääkaupunkiseudulla on myös turvakodin kilpola niminen avopalvelu missä voi käydä keskustelemassa kun on kokenut väkivaltaa.Nuo AA-puolen ryhmät alkoholistiperhessä kasvaneille auttavat myöskin.
Toivon sulle kaikkea hyvää ,että lähtisit rakentamaan ehjää minuutta ja sitä kautta saamaan uusia hyviä elämänkokemuksia.Itse olen päässyt irti suhteesta alkoholia käyttävään mieheen ja mielestäni se kannatti.
Avun hakeminen kannattaa aina,sillä se on askel itsensä eheyttämiselle ja voimavaroille sun oman elämän rakentamiseen.Taistellaan siis,oman hyvinvointimme puolesta.Jokainen meistä on sen arvoinen ja ainutkertainen.
Kaikkea hyvää sulle ja paljon tsemppiä!!

[Vieras]

Ajattelin kertoa tänne oman tarinani, sillä ikinä en ole tästä päässyt kelleen kertomaan, edes ystävilleni. Nykyään mietin paljon, miksi minulla oli sellainen lapsuus ja kuinka rankkaa se oli.

En ole itsekkään uskaltanut kertoa ja hävennyt puhua asiasta, mutta jokin aika sitten saIn kirjoitettua asiat paperille, kun terapeutti rohkaisi. Kun aloin kirjoittamaan niin kaikki asiat mitä olin unohtanut tai sulkenut sisääni pulpahtivat mieleen. Muistan elävästi kuvan päässäni kun isäni kuristi äitiäni auton penkillä puukko kädessä ja yritin mennä auttamaan, mutta isäni heitti minut maahan (olin tuolloin n. 4-5 vuotias). Isä oli aina ympäri päissään ja välillä kirjoitteli omaa testamenttiaan, mutta äitini poltti ne. Sitten, kun olin 6-vuotias muutimme pois isän luota ja asiat alkoivat mennä parempaan suuntaan. Näin isää aina välillä koululomilla ja silloin isä oli todella mukava pysyi raittiina useasti, kun häntä näin (mutta ei aina). Eräänä kesälomapäivänä, kun olin loman isän luona hän retkahti ja olin mummon luona häntä "piilossa" sitten kun siellä kerran kävin isä kysyi minulta, että "Kukas sä oot? Saatko ton telkkarin toimimaan?" Sanoin isälle olen poikasi perkele ja korjaa itse asiasi. Kaadoin isän viinat viemäriin ja vein siltä tupakat.
Vaikka hän isä olikin minulle niin minun piti häntä hoitaa eikä toisinpäin, mutta kaikesta huolimatta rakastin häntä ja uskoin aina, että kyllä hän raitistuu, minkä hän tekikin ja oli vuoden juomatta, mutta sitten sama rumba jatkui. Näin isää aina vain harvemmin, mutta olin sisaruksista hänelle läheisin ja pidimme yhtettä puhelimitse. Sitten puhelut loppuivat, mitä ihmettelin paljon. Viikko sen jälkeen kuulin pahimman uutisen, isä oli kuollut, tappanut itsensä viinalla ja lääkkeillä. En ole siitä vieläkään yli päässyt kunnolla (kuolemasta on nyt 5 vuotta) ja turrutan tunteitani viinalla ja huumeilla. Juomiseni alkoi jo jossain 12 ikävuoden aikana, kun otin mallia isästä ja huumet tulivat peliin kaksi vuotta myöhemmin. Kolme kuukautta ennen isäni kuolemaa myös mummoni kuoli (isän äiti) joka luultavasti johti isänikin kuolemaan. Se oli todella rankkaa aikaa enkä osannut puhua asiasta enkä tehdä oikeastaan mitään. Olin yksin huoneessani, en puhunut olin vain. Kerran meni jopa puoli vuotta etten astunut ulos huoneestani paiti polttamassa tupakan. Sinä aikana sain kyllä kirjoitettua sanoituksia tehty musiikkia. Musiikki on minua tähänkin asti auttanut. Ilman sitä olisin minäkin luultavasti kuollut. Musiikki, lukuisat terapiat, lääkkeet ja ystävät ovat pitänyt minua edes hieman järjissään, koska tuntuu ettei kuolemille tule loppua. Viime kesänä kuoli paras ystäväni hukkumalla ja kuukausi sitten taas kaksi parasta ystävääni olivat hirttäytyneet samaan köyteen. Olen ollut nyt kuolleiden veljen luona hänen tukenaan, mutta aika näyttää mitä tulee tapahtumaan. Mutta menneitä en ikinä saa takaisin ja musta varjo on aina perässäni.

En ole näin paljoa saanut asiasta kirjoitettua ikinä ja kokemus oli rankka, kyllä tuli tippa silmään tätä kirjoittaessa.
Mutta toivottavasti tästä on jollekin edes jonkunlaista "apua". Ainakin minulle oli.

Alkoholisti isän vaikutus minuun oli: Masennus, ahdistus, sosiaalisten tilanteiden pelko, päihteet ja suuri suru. Vaikka kyllä siihen moni muukin asia on vaikuttanut.

[nipi]

Itse en ole lyömistä enkä fyysistä käsiksi käymistä kokenut silloin kun vielä kotona asuin (olen nyt 42 vuotias), mutta henkistä hyväksikäyttöä, uhkailua ym. kyllä senkin edestä. Siksi voisin kai sanoa, että kohtaloni ei ole edes pahimmasta päästä. Mutta herkkänä ja vähän arkanakin luonteena olen kyllä huomannut, että sekin jätti jälkensä minuun. Itselläni solmut alkoivat aueta pitkän avoliiton myötä vasta vuosien jälkeen, kun mieheni aikansa painostettuaan sai minut pikkuhiljaa puhumaan näistä asioista. Sekin vei vuosia. Rohkeus pikkuhiljaa kasvoi, ja äitiäni suojellakseni (joka kuoli noin kuukausi sitten) minun oli lopulta avattava suuni. Eikä puhuminen varsinkaan isän kanssa ole vieläkään helppoa, koska aloitteen pitäisi aina tulla minulta. Puhuminen ja asioiden käsitteleminen tavalla tai toisella on varmin tapa tervehtyä, mutta se on raskas tie, joka vie paljon aikaa. Luottamuksen takaisin saaminen ei taida minun kohdallani enää edes onnistua, koska aika ei siihen varmaankaan riitä, isäni on 66 vuotias. Avomieheltä vei vuosia ymmärtää, miksi olin sellainen kuin olin, vasta tutustuttuaan kunnolla isääni hän alkoi pikkuhiljaa ymmärtää, minkälaisessa perheessä olin lapsuuteni elänyt, ja sitä kautta ymmärtämään myös syitä käytökseeni.