Julkaistu: 03.01.2011
Sirkusnorsun jaloissa, osa 1
Koiran kynnet raapivat lautalattiaa. Unen myllyssä ääni sekoittuu luotisateen ropinaan. Väistelen sadetta, pyristelen pakoon ja kaadun varvikkoon. Herään tokkuraisena tietämättä, kumpaan maailmaan kuulun ja mitä väistellä. Olen yrittänyt taas juosta unissani ja se on tehnyt kipeää. Olen törmäillyt varastohyllyihin ja kaatanut niitä.
Se ei meinaa onnistua siinä maailmassa eikä se onnistu tässä toisessakaan: juokseminen.
Ihmisessä on kuulemma 206 luuta. Piti elää melkein 38 vuotta ennen kuin sain tietää, miltä tuntuu kun kaikkia luita vihloo ja jomottaa samanaikaisesti. Sana pyramidihuijaus kuulostaa minun korvissani ihan joltain muulta kuin siltä, että ihmisiltä on huijattu rahaa. Minä nimittäin olin sen alun perinkin kiikkerän pyramidin huipulla, kaikki kolmekymmentä sekuntia. Sen jälkeen kun se romahti, en ole nähnyt tervettä päivää, mutta selviä päivät ja yöt ovat olleet.
Makaan sängyssä ja nielaisen särkytabletin, on lääkkeen aika. Paketin punainen kolmio kertoo, että kyse ei ole mistään vitamiinivalmisteesta. Vitamiiniarsenaali on sitten erikseen: tyrnimarjoja, hainrustokapseleita ja kalsiumia, ties mitä puristeita purkkitolkulla. Vasemmalla kädellä, sillä ainoalla mikä toimii, on hankala avata purkit. Niissä onkin nieleksimistä, kalsiumtablettikin on talipallon kokoinen.
Jätän purkit auki, vaikka tiedän että saisin apua jos pyytäisin. Minulle on kiikutettu jäätelöautoissa myytävä pieni vaaleansininen leluauto, jota painamalla saa aikaan fanfaarin: ti ti ti di di niin edelleen. Sen ääni kuuluu talon molempiin kerroksiin.
Pienen kapuamisen jälkeen onnistun ottamaan peilin yöpöydän laatikosta. Ei minua ole ennenkään pidetty kaunottarena, mutta uudenvuoden päivänä vuonna 2011 olen muuttunut raajarikoksi rämehirviöksi. Tai riuttahaiksi. En usko että äitivainaa huutaisi hurraata, jos näkisi nyt tyttärensä.
Puolet naamasta on pelkkää turvotusta. Mustanpuhuva rantu kulkee otsasta oikeaan poskipäähän ja sieltä leuan alapuolelle. Ylähuulen mustat tikit on varmaan tehty huolella, nyt niitä ei turvotuksen takaa edes erota. Tämännäköisiä naisia näkee yleensä komedioissa, siis jos niiden yli on ajettu pikiautolla tai ne ovat jääneet sirkusnorsujen jalkoihin. Muita kyllä saattaa naurattaa.
Minulle tuodaan tarjotin, ja verhot vedetään ikkunasta. Ulkona paistaa melkein aurinko, se sattuu silmiin.
- Huomenta. Luulin, että nukut vielä.
En näe mitään, vaan siristelen silmiäni.
Vasta muutama päivä sitten vietettiin tapaninpäivää, se oli paikallaan heti joulun jälkeen. Joulun livahti tutun porukan kanssa vuokramökillä Porvoossa. Meillä on sama tilanne: kukaan ei meinaa kestää perhejouluja. Vieroksumme ruokaperinteitä eli leivonnaisia, pataruokia ja pipareita. Meille riittää joulusta se toinen puoli eli suklaat ja skumpat. Jos ja kun joulu osuu viikonlopuksi, niin vapaita ei paljon ole. Uraohjuksilla. Miksi hassata aikaa säntäämällä sukulaisiin jonnekin Luusualle, Keski-Kihniöön tai Pöytyälle?
Synttärit osuvat sikäli pahaan aikaan, että joulukuun alussa on paljon hippaloita. Asuntokauppa hiljenee ja näytöt harvenevat. Paperihommia voi tehdä etänä, ja aikaa riittää pikkujouluihin ja muutaman päivän ostosmatkalle Viroon. Sitä voi valmistautua kaikin tavoin jouluun, jota riittää sitten pitkälle tammikuuhun saakka.
Sisko ei enää ole vuosiin pyytänyt viettämään joulua heille, kun tietää minun keksivän niin hyviä tekosyitä. Niin kuin sen, että hän asuu niin kaukana Varsinais-Suomessa, että edestakaisin matkoihin kuluisi vähintään kymmenen tuntia. Jos hän on jouluihminen, niin minä olen vappuihminen – viis siitä, mitä vuodenaikaa eletään. Tekosyitä kuitenkin on: saan migreenin melusta, etenkin siitä kun lapset tappelisivat kaiken aikaa tai hakkaisivat rumpuja ja balalaikkoja ja toisiaan kuin amfetamiinia saaneet apinat. Outi on niuho myös seura- ja ruokajuomien suhteen, sanoo että on saanut katsella läträämistä ihan tarpeeksi. Toisin sanoen sisko ei osaa pitää hauskaa tai osaa: hän menee rähisevien ja haisevien koirien kanssa lenkille tai näpertelee loputtomat määrät albumeita perheestään tai opettelee niksikirjasta, kuinka purkka poistetaan farkuista. Huvinsa kullakin.
Okei, olin siellä kerran joulun. Vedin lärvit yksikseni, kun muut olivat menneet nukkumaan. Outi ei jaksa valvoa ja taisi se nuorin lapsi olla vielä vaippa-asteella, ja Aki sammui nojatuoliin kesken lauseen. Ei ihme: Aki oli toiminut koko naapuruston pukkina, autokuskina, lumenluojana, liiterivastaavana, diplomaattina, hovimestarina, koirienkusettajana ja uusien elektronisten laitteiden asentajana. Tuon joulun jälkeen olen sanonut meluisille perhejouluille ei kiitos.
Kovin mukavia muistoja ei ole kyllä omista lapsuuden jouluistakaan. Isä kallisti kuppia kaksin käsin ja äiti siivosi itsensä tainnoksiin ja nalkutti nalkuttamistaan aivan kaikesta. Rauha heille, rauha kaikille. Yhtään mukavaa lapsuuden joulua ei meikäläinen muista. Itkuisen marttyyriäidin vain, joka pimahti kesken porkkanalaatikon haarukoimisen viimeistään iltakahdeksalta kun isä pääsi saunan jälkeen hyvään vauhtiin. Ei siellä koskaan tapeltu, mutta kännimökötyksestä ja marttyyrinyyhkeestä tiedän kaiken.
Toisin kuin siskonsa, meikäläisen kaltainen ehtoinen emäntä ei leivo jouluksi mitään eikä lämmitä edes eineksiä. Osaan tehdä munatotin, ja sillä olen pärjännyt kaikki nämä vuodet. Sukkia en kudo, käytän puikkoja vain syömiseen jos satun piipahtamaan kiinalaisessa ravintolassa. En pese ikkunoita, en imuroi lattialistoja enkä hinkkaa ovenkarmeja. Ainoa joulusiivous tulee tehdyksi, kun erään urheiluseuran pojat hakevat pientä korvausta vastaan jätepaperit ja tyhjät pullot. Siitä ilosta että vaatehuone näin raivautuu, annan pojan palleroille viisikymppiä ja kiitän kauniisti. Pojat kumartavat aina niin kohteliaasti, että otsa tapailee kynnystä. Tyhjistä pulloista he saavat sitten vielä useamman kympin, joten joidenkin tätien luona tosiaan kannattaa käydä keikalla.
Palaan kivuliaaseen nykyhetkeen. Kuulen kysyttävän:
- Juotko kahvia pillillä vai juotanko nokkamukista?
Nyökkään nokkamukin suuntaan, sillä tikkien takia en pysty kuin vähän honottamaan.
Tunnistan äänen ja minua alkaa hävettää, tunnistan tutun käden joka silittää otsaani. En tiedä johtuuko tämä saamistani särkylääkkeistä vai krapulasta vai mistä, mutta tyynyliinaan pusertuu pari kyyneltä. Asia on pidettävä piilossa.
Että hänen pitää nähdä minut tässä kunnossa. Toisaalta hän on nähnyt minut sellaisessa änkyrässä ja vähän monta kertaa, että taidan olla ehkä herttaisimmillani moneen vuoteen.
Copyright © Päihdelinkki 2011