Tekstikoko Font size smaller Font size normal Font size bigger

Ajatuksia alkoholismista – vaimon tarina

Nimimerkki: Anonyymi

Mistä saatoin tietää minkälaista on elää alkoholistin kanssa? Minkälaisia asioita siihen liittyy? Ennen kaikkea en tiennyt, että sitä ei voi parantaa. Alkoholisti on aina alkoholisti ja hienosti sanottuna siinä sairastuu koko perhe. Ja vastuu on tietysti sillä perheellä. Miksi antaa kohdella itseään huonosti, miksi ei vain lähde? Ota lapsia kainaloon, hanki asuntoa, pakkaa tavaroita ja lähde? Sitähän voi miettiä, kadonneita vuosia, kadonneita hetkiä. Tunteja kun on itkenyt, raivonnut ja huutanut tai ollut ahdistunut, surullinen, epätoivoinen. Kun rinnan alle muuttaa asumaan möykky. Joka pyörii ja hiertää ja saa huutamaan lapsille, painaa hartioita alas ja suupieliä alaspäin.

Silti sitä vain jaksaa. Näyttää päällepäin normaalilta ihmiseltä. Käy töissä, vie lapsia hoitoon. Kulkee perhejuhlissa ja häpeää miehen käytöstä. On itse tietysti kunnolla ja huolehtii lapsista. Kotona sitten odottaa, että mies nukahtaa. Saa ehkä sitten itselleen vähän aikaa. Yleensä aika kuluu kun katselee hämärin silmin varjoja seinillä. Muistelee kuinka mones kerta tämä on? Varjot näyttävät niin tutuilta. Sama lamppu, sama pöytä kuin aina ennenkin. Ja kuinka monta samanlaista iltaa ja yötä on jo mennyt? Mies kuorsaa vieressä ja haisee pahalle. Teen päätöksen, että huomenna kyllä lähden, eihän tätä jaksa kukaan ja miksi pitäisikään. Tiedän kuitenkin jo siinä vaiheessa, että päätös tuskin pitää. Yöllä on niin helppoa tehdä sellaisia päätöksiä, mitä ei pysty toteuttamaan.

Olen eri ihminen kuin aikaisemmin, nuorena. Menin naimisiin vähän päälle kaksikymppisenä – alkoholistin kanssa. Olen aina ollut iloinen, sosiaalinen, itsevarmakin. Mies on kuitenkin muokannut minusta sopeutujan joka hyväksyy kaikenlaisen käytöksen itseään kohtaan. Mies on mustasukkainen ja vahtii jokaista kauppareissua, eikä oikein pidä siitäkään että käyn töissä. Myös tunteitani hän vahtii. Rakastanhan varmasti, enhän ikinä jätä? Pakko on myöntää, muuten ei saa hetken rauhaa. Tappelu voi kestää vaikka 10 tuntia ja samoista asioista tapellaan vuodesta toiseen. Lapset siitä tietysti kärsivät ja saavat kuunnella huutoa – Päivin ja öin.

Elämämme ei ole koskaan tylsää. Voi kuinka toivon välillä että se olisi. Inhoan sitä, että joudun elämään kuin lapsi. Kysymään mieheltäni kuin isältäni mitä saan tehdä ja mitä en. Yleensä en saa lupaa. Välillä on selviäkin kausia. Ei kylläkään pitkiä. Mutta juominen onkin välillä aika kohtuullista. Mies kyllä hoitaa työnsä. Ja sehän tarkoittaa sitä, että ongelman voi kieltää.

Elämä alkoholistin kanssa on herättänyt katkeruutta, epätoivoa, surua ja vihaa. Miksi valitsin tämän miehen? Miksi olen niin kiltti, että en ole lähtenyt aikoja sitten? Miksi mies ei ymmärrä, mitä minulle tekee? Väittää rakastavansa ja silti kohtelee niin kuin kohtelee. Toisaalta olen kahden vaiheilla. Jos alkoholismi on sairaus, niin onko minulla edes oikeutta olla juomisesta vihainen? Juomisen tarve on niin suuri, että mies ei voi sille mitään, eikö niin? Ja selvänä mies on ihan erilainen – normaali ihminen.

Häpeä – siitä olen yrittänyt päästä eroon. Ei minulla ole ongelmaa. En voi olla vastuussa toisen teoista ja juomisista. Kerron aika avoimesti ongelmasta ystävilleni. Varmaan kyllästymiseen saakka kuormitan läheisiäni ongelmillani. Ja koskaan ne eivät lopu. Aina odottaa uusi kamala viikonloppu tai loma nurkan takana.

Katkeruus. Siitä en varmaan koskaan pääse, vaikka mies raitistuisikin. Miksi mies on kohdellut minua näin. Miksi minä olen saanut yksin tehdä sitä ja tätä. Mies ei edes ymmärrä. Luulee, että ei se nyt niin kamala ilta ollut, vaikka tulikin juotua, ”Sinähän nauroitkin” mies sanoo. Mutta mies pakottaa minut näyttelemään ja esittämään normaalia, iloistakin. Lastenkin takia se on pakko tehdä. Väkisin tukahduttaa viha. Väkisin istua miehen vieressä sohvalla, nukkua kylki kyljessä, vaikka haluaisi mennä kauas. Ei haluaisi kuulla miehen ääntäkään. Näyttelemisestä tulee ahdistus. Sitä ei saa purkaa edes silloin, kun mies on selvä. ”Taas sinä haukut” ja ”Päissään nyt tulee sanottua, en minä sitä tarkoittanut”. No annetaan kaiken sitten kertyä. Tuohon sydänalaan. Unohdetaan. Mutta kun unohdusta ei tule.

Olen luopunut normaalista, aikuisen ihmisen elämästä. Olen saanut lapsien sijasta hoidettavakseni myös yhden ongelmalapsen. Elämässäni ei ole perusturvallisuutta. Minä olen perheen aikuinen, joka huolehtii kaiken. Ja kuulee siltikin, ettei tee tarpeeksi. Sen verran minussa on onneksi ollut voimaa, että olen vienyt opiskeluni päätökseen. Olen silti luopunut pienistä asioista joista yhteenlaskettuna tulee suuria luopumisia. Mukavista juhlista ystävien tai suvun kesken, Mukavista kesälomista, Mukavista jouluista. Arki on minun juhlaani, kun mies on selvä. Ja sekin arki. Levähdystaukoja ryyppäämisten välissä. Raahautumista päivästä toiseen. Univelka ei ikinä lähde. No ehkä ensi viikonloppuna on rauhallista?

Mikä on elämäntilanteeni nyt? Olen päässyt vähän eteenpäin. En jaksa suostua aivan kaikkeen. Olen asettanut itselleni takarajan. Jos asiat eivät parane vuoden loppuun mennessä aion lähteä. Mies on ehkä vähän ottanut onkeensa, hakenut apuakin. Muuten olisin jo mennyt. Tuntuu kuitenkin, että aivan kokonaan mies ei aio juomista lopettaa. Se paistaa läpi puheista ja myös teoista. Kummallinen kuvitelma, että voisi lopettaa ”pikku hiljaa” ja ”vähitellen”. Mikä naurettava ajatus. Miten ihminen voi huijata itseään loputtomasti? Minua hirvittää se, että olen pitänyt miestäni ”pystyssä” vuosikaudet. Minun läsnäoloni hillitsee juomista. Minun takiani on selviä kausia. Kun minä lähden, selviin kausiin ei ole enää mitään syytä. Siksi mies varmasti ajaa itsensä täysin pohjalle, kun lähden. Kun. Tarkoittaakohan se, että oikeastaan olen jo päättänyt, että minä lähden. Ainakin toivon sitä ja haaveilen siitä. Ajatukseni ovat usein siellä. Tulevaisuudessa.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kommentit

(40)

Location

Anonyymi

12.01.2015 01:00:01

Kuinkahan sinulle kävi kun vuosi vaihtui? Aikarajat ovat usein hyviä. Ne jättävät itselle aikaa sopeutua muutokseen, antavat päätepisteen päämäärättömän kärsimyksen ja pettymysten jatkumolle. Annoin aikoinaan mihelleni ( ja ennen kaikkea itselleni) vuoden verran aikaa, kun alkoholiongelman laajuus selvisi. Kuten kaikki kokeneemmat olisivat voineet kertoa, kuten itsekin sitten opin, ongelma ei vuodessa muuttunut kuin pahemmaksi erinäisistä hoito- ja apuyrityksistä huolimatta. Vuoden vaihuessa olimme molemmat sujut eron kanssa, itse sittenkin paremmin kuin juova puoliso. Oma ja lasteni elämä alkoi näyttää elämisen arvoiselta nopeammin kuin olisin ikinä arvannut, vaikka henkisiä arpia kannammekin ikuisesti. Pahin omista murheistani on yhä se, miten paljon parempi olisin ollut äitinä ilman alkoholistipuolisoa. Vasta jälkikäteen ymmärsin, että vaikka ihan itse olin kireä ja tiuskiva, elin myös äärimmäisissä olosuhteissa, joista syntyvä stressi purkautui ikävästi. Parempi silti sentään ero joskus kuin ei milloinkaan. Jo vuosia oln elänyt lasten kanssa täysin raitista elämää. Mitään en koe meidän hävinneen erossa, voittaneemme paljonkin. Ex-puoliso elää miten elää, sukulaisten ja yhteiskunnan tukemana. Emme ole tekemisissä. Toivottavasti saat voimaa muuttaa elämänne paremmaksi. Orjan elämäähän tuo on nyt.

Peter

29.03.2015 02:46:07

Vanhemmat eros alkoholismin takia ja se salailu ja kulissit on ohi mutta on jättänyt jälkensä. En halua semmosta kenellekkään. Tämän ongelman kanssa joudun taistella isäni kanssa vielä kauan. En voi erota, hän on isäni ja selvinpäin hieno ja säntillinen ihminen, jota rakastan...mutta alkoholismi on tehnyt meille lapsille vaikeuksia ja oon huomannu sen että vain puhumalla selviää, ja vasta nyt tuntuu että oon tarpeeksi vahva sanomaan asiat ääneen. Peter 34v 

Minä

08.11.2015 18:41:53

Kiitos Anonyymin kirjoituksesta. Tämä oli kuin kuvaus omasta elämästäni jo monen vuoden ajalta. Anonyymi ei kertonut poliisien tai ambulanssien kotikäynneistä eikä jatkuvasta väkivallan uhasta, jotka tuovat lisämaustetta omaan elämääni. Jos juominen ja väkivalta jatkuu saatan hetkellisen muistikatkon aikana kuristua ja tukehtua - vahingossa. Täytyy vaan uskoa, ettei omalla uhrautumisellaan voi ketään pelastaa. Täytyy olla itsellä voimaa tehdä muutos ja laittaa ovi pysyvästi kiinni perässään.

Marleena

29.05.2016 12:16:49

Olen asunut kiltin alkoholistin kanssa yhdessä 14 vuotta. Alussa en huomannut mitään, mutta pikkuhiljaa tyhjiä pulloja alkoi löytyä nurkista. Kaikki vapaa-ajat työn jälkeen miehelläni on viime vuosina mennyt nukkumiseen.  Kaksi haimatulehdusta ei ole tahtia haitannut. Meillä ei ole lapsia olemme jo iäkkäitä. Minulla on aikuiset lapset edellisestä avioliitostani.  Mieheni oli poikamies ja on tavallaan vieläkin, koska olemme avoliitossa. Hän on maailman kiltein mies minua kohtaan, mutta se paras ystävä on kuitenkin ollut se pullo.  Raha-asiat alkoivat mennä sotkuun ja sain selviteltäväkseni aikamoisen vyyhdin joka kylläkin selvisi minun ansiostani.  Mieheni käy töissä ja minä olen jo  eläkkeellä. Olen joutunut ottamaan ohjat käsiini ja hoitanut häntä kuin lasta. Olen miettinyt lähtöä ja sitten todennut että mihinkäs minä, kiltin miehen luota. Saattaisin löytää vielä todellisen rentun hänen tilalleen.  Miten voisin "lapsen" jättää. Sydämeni alla asuu kuitenkin se möykky, joka monella muullakin alkoholistin omaisella on. Vahvuuteni ei ole rajoittunut ainoastaan kotiimme,   vaan haluan muuttaa koko lähiympäristön asiat. Sehän on tietenkin toisaalta ollut hyvä asia.  Sama ajatusvyyhti pyörii mielessäni pitkin päivää. Häiritsen ystäviäni valituksillani jne.  Olen löytänyt al anonin ja se on todella paljon auttanut minua ja auttaa edelleen. Nyt sitten kuitenkin joku kohtalon sormi puuttui asiaan. Mieheni väsymys paheni ja hänelle tuli muitakin oireita. Hän vaipui maksakoomaan viideksi päiväksi. Hän kuitenkin ihme kyllä heräsi ja on nyt toipumassa. Vielä ei tiedetä selviääkö hän kuinka pitkään ja mikä maksan tilanne on. Lääkärit eivät halua antaa mitään ennusteita. On kuulemma yksilöllistä.  Uutta maksaa hänelle ei kuitenkaan ole luvattu nyt, eikä myöhemminkään. Nyt hän on todella pohjalla, fyysisesti ja psyykisesti. Tässä vaiheessa minun on ainakin vaikea lähteä ja jättää sairasta miestä. Ihmettelen vain miksi hän heräsi. Lääkärit sanoivat että siihen on 1 %:n mahdollisuus että hän selviää. Nyt siis vaan odotellaan. Hän on jo kuntoutuksessa. Johonkin häntä nyt yritetään kuntouttaa. En osaa sanoa toivonko hänen selviytyvän vai menehtyvän, mutta se asia ei ole minun käsissäni.  

Vaimo vielä

19.02.2018 00:49:00

Yhteen mennessä alkoholisti ei koskaan sano olevansa sitä. Tai hyvin harvoin. Raitistuneena, tai sitten niin, että vähättelee tilannetta ja kertoo jo päässeensä yli. Niin minullekin kävi. Ihana, hyvässä ammatissa, samat arvot, hauska ja kiltti. Tai niin minä luulin. Pikkuhiljaa tuli humalatiloja. Lähinnä silloin kun minä olin poissa. Valehtelu ja muiden naisten kanssa pidetty yhteys selvisi sekin kuin palapelin pala kerrallaan. Niistä kysyttäessä mies lähti ovet paukkuen, huusi tai uhkasi tappaa itsensä ja lähti kuitenkin - juomaan. Kuvioon tulivat lääkkeet, psykoosit, rahan huijaaminen ja potkut töistä. Ajokortti oli mennyt jo aiemmin useaksi kuukaudeksi. Pettämistä tapahtui, mutta yhtä vähän kuin juomista tai sekakäyttöä hän sen myönsi.  Sen sijaan hän myrkytti ihmisiä vastaani, vanhempansa kohtelivat minua kuin sylkykuppia, tuntemattomat juorusivat minusta asioita, joita mies keksi päästään voidakseen juoda.  Kotona huutaminen, päälle käyminen, sairaat ajatukset ja haukkuminen oli joka viikoista. Miehen mieli vaipui koko ajan syvemmälle harhoihin. Hän pelkäsi ja sulkeutui tai raivosi tai uhkasi itsemurhalla, lopulta aina häipyi jonnekin, josta häntä ei saatu kiinni.  Kerran en jaksanut enää. Tuli kirkas hetki, ajattelin, että parempi on olla ilman kuin kestää loputonta pahaa kotonaan. Elämästä oli tullut sellaista, jossa en ollut enää valmis elämään. Miehen poissaolo ei enää satuttanut. Se tuntui ihanalta.  Kesti kauan, useita kuukausia, että ymmärsin ettei ero ollut minun syytäni. Että ymmärsin eläneeni niin hirveissä olosuhteissa, että olin vain yrittänyt selvitä. Tajusin, etten pyytänyt liikaa kun halusin rauhaa ja normaalin elämän.  Pala palalta sen kasasin. Mies juo itseään jossain hengiltä, valehtelee muille ja syyttää minua kaikesta. En jaksa enää ajatella muuta, kuin että toivottavasti pääsee taivaaseen. 

Aurora

19.02.2018 22:18:21

Uskoin löytäneeni elämääni rakkauden. Luulin, että fiksuina aikuisina ihmisinä saamme uusperhekuvion toimimaan. Mies sai minut nauramaan, luottamaan, rakastamaan. Avioiduimme. Mutta... vähän kerrassaan paljastui toinen puoli. Äkkipikainen, kontrolloiva, ättyisä mies. Alkoholisti, joka juomattomana on kireä ja kiukkuinen. Ja joka nousuhumalassaan on seurallinen, hauska, ystävällinen ja puhelias.Ja joka laittaa juomisen välillä kaiken muun edelle. Ajaa humalassa. On töistä poissa. Ja valehtelee puolisolleen. Valehtelee lapsilleen. Valehtelee itselleen. Antabus. Ryhmä. Yritystä on ollut. Mutta... Taas kerran. Ja toisen kerran. Kun ei pitäisi ottaa yhtään. Kun kerta karkaa käsistä. Ja tämä häpeän mittaamaton määrä! Peittelen puolison alkoholismia. Muuntelin totuutta, kun mieheltä oli kortti pois ja toimin kuskina monta kuukautta. Lastensuojeluilmoitus vei minulta miltei työkyvyn. Ainoa lapseni ei enää luota minuun. Taloudellisesti tulee hirveät tappiot. Sydän särkyy. Silti...avioero mielessä. Itsemurhaa en haudo. Voimat on vähissä.

Celia81

01.01.2019 23:50:53

Minä olen nyt viitisen vuotta elänyt alkoholistin kanssa ja naimisiinkin ehdimme. Alussa ongelma ei ollut niin suuri mutta kasvanut koko ajan ja eilinen oli viimeinen pisara kun vaihtoi meidän yhteisen uuden vuoden juhlinnan ryyppykavereiden kanssa juhlintaan vaikka minin 7 ja 9v lapsetkin olivat mukana. Ero paperit lähti heti eilen eteenpäin ja minusta tuntuu että oli nyt se minun viimeinen pisara. En halua elää loppuelämää möykyn kanssa ja miettiä milloin on minun vuoroni. Kyllä on ollu viimeinen vuosi raskasta aikaa. Siihen on mahtunut monenmoista selitystä, valhetta, paljon viinaa, surua, epätoivoa, lisää viinaa ja kaikkein päälimmäisenä rakkaus. En vain voi rakastaa toista terveeksi... Tietysti pelottaa pysynkö päätöksessäni mutta nyt ainakin tuntuu oikealta suunnalta. Mutta olen minä istunut terapiassa aika monta tuntia näitä pohtimassakin. Haluan uskoa että olen nyt viisaampi ja vahvempi. Saamme lasteni kanssa meidännäköisen elämän vielä joku päivä.

Anonyymipuoliso

02.02.2019 03:07:36

Mies juo perjantaisin. Ei lapsia. Haluaisin kyllä, mutta en uskalla. Ensin pitää tämän tilanteen muuttua. Pienellä paikkakunnalla on vähän tekemistä, työviikko pitää kuulemma nollata. Humaltuu suht äkkiä, on sammumispisteessä puolen yön maissa. Joskus pitää hakea kotiin, ei saa itselleen taksia soitettua. Ei viihdy baareissa, kaljaa juo kavereiden luona. Ei ole väkivaltainen, vihainen koskaan. Pelkään, että hänelle sattuu jotain kun en ole huolehtimassa. Itselläni on kavereita, liikunta- ja kulttuuriharrastuksia. Miestä eivät ne kiinnosta. Itse en juo nykyisin kun muutaman kerran vuodessa. Ei huvita krapulaa potea. Mies ei keksi varmaan muuta tekemistä. Ei ymmärrä itse, että alkoholismia on myös kerran viikossa toistuva humalahakuinen juominen. Pelkään terveysongelmia. En tiedä miten tämä selviää. Ollaan nuoria vielä, mutta lasten hankintaa ei voi lykätä enää vuosilla. En voi puhua kenellekään tästä. Mies sanoo että hänellä ei ole ongelmaa, ei kuulemma haittaa että ei muista millä tullut kotiin. Joka lauantai lupaa, että ensi kerralla ei ole niin humalassa. Sitten kun välillä ns osaa juoda, eli malttaa tulla kotiin ajoissa, niin pitää kehua, että hyvin hoidettu. Haluaisin puhua tästä yhdessä terapeutille, mies ei varmasti suostu. 

Pancreatitis acuta et chronica

24.09.2019 10:08:42

Tämä on jo vanha ketju, mutta tuli ajankohtaiseksi minulle nyt. Minulla siis alkoholisoitunut puoliso, jolla taustalla useampia haimatulehduksia, joista huolimatta ei ole juomista lopettanut. Haimatiehyet stentattu ja verensokerit koholla, mutta viina vain maistuu edelleen.  Kai luottaa siihen, että kun ei viikonlopun juomisen jälkeen mitään tapahtunut, ei tapahdu seuraavanakaan viikonloppuna. 2 vuotta sitten ensimmäisen haimatulehdukseen jälkeen annoin uhkavaatimuksen, että jos vielä juot, lähden. Vähän aikaa menikin niin, että oli raittiina, tosin masentuneena ja syytti minua siitä, että kiristin häntä erolla. Sitten juominen taas alkoi pikkuhiljaa, ensin laillisella viiniä ja sitten rohkeammin lisää viiniä, lonkeroa ym. kun ei mitään käynytkään. Kun taas oli tarpeeksi juotu ja haimaa rasitettu, tuli seuraava tulehdus. Se aiheutti pseudokystan haimaan ja stenttauksen, jotta kystä tyhjenisi. Tämäkään ei miestä pysäyttänyt kuin hetkeksi ja nyt tilanne on se, että tulehdus on krooninen ja sokerit koholla ja mies siitä vähät välittää. Itse olen tilanteeseen niin väsynyt, että sairastuin masennukseen ja nyt kai  viimein on pakko myöntää, että oma psyyke ei enää kestä tätä tilannetta. Mies juo viikonloppuisin yksin kotona tietokoneen ääressä, viinipullo kuluu illassa + lonkerot 6-pack päälle. Sösöttää ja sopertaa ja lopulta sammuu sohvalle. Pelkään koko ajan milloin uusi akuutti tulehdus iskee ja kuinka vaarallinen se on tällä kertaa.

Vaimo täälläkin

16.11.2019 22:20:53

Muiden tilanteita lukiessa ihmettelen, miksi he eivät eroa. Kuitenkaan en ole itse ollenkaan varma siitä, pitäisikö minun erota, vaikka elän alkoholistin kanssa ja kärsin siitä. Mieheni on juonut kuutisen vuotta lähes päivittäin. Välillä on löytänyt pohjan ja sen jälkeen pystynyt olemaan muutaman kuukauden juomatta. Sitten taas aloittanut ensin tilkalla viiniä ja siitä sitten juomamäärät pikku hiljaa kasvaneet entiselleen. Nyt on esimerkiksi tämän viikon juonut niin, että yhtenä päivänä on ollut ajokunnossa ja töissä, muut päivät tehnyt etätöitä ja juopotellut aamusta alkaen. Viime syksynä sain miehen viimein hoitoon, kun oli niin pohjalla, että uhkasi itsemurhalla. Lenkiltä tullessani löysin hänet terassilta istumasta ase kädessä. Ei kuulemma aikonut tappaa itseään tai ei kyennyt siihen, mutta se oli sellainen hälytysmerkki, että seuraavana päivänä jäin pois töistä ja vein lääkäriin. Kieltämättä sinä yönä vähän myös mietin, olemmeko tytön kanssa seuraavan perhesurman uhreja, vaikka miehellä ei ole väkivaltaisia taipumuksia. Mies pääsi sitten myllyhoitoon ja kävi sen tunnollisesti läpi. Se teki hyvää ja hän oli puoli vuotta täysin juomatta. Edelleen hän ei kuitenkaan myöntänyt olevansa alkoholisti, vaan vain riippuvuuksiin taipuvainen. No, puolen vuoden jälkeen juominen alkoi taas pikku hiljaa ja nyt aletaan jälleen lähestyä pohjaa. Minun voimani ehtyvät samaa tahtia kuin hänen juomisensa lisääntyy. Viikonloppuna menee pahimmillaan kolme litraa viiniä ja koppa kaljaa vuorokaudessa (juo myös pitkin yötä). Makaa sohvalla, haisee pahalta ja heittää typerää läppää. Ei tee yhtään mitään. Ei siis mitään sen ihmeellisempää, mutta silti alan olla taas sietokykyni rajoilla. Pelkään yksinjäämistä. En ole sen tyyppinen nainen, joka haluaa pärjätä yksin, kaipaan rinnalleni miestä. Selvänä mieheni on mukava ja leppoisa, joskaan ei ehkä mikään täydellinen aviomies tai isä. Kuitenkin kiltti, älykäs ja huumorintajuinen ihminen. Arki sujuu ihan hyvin. Jotenkin tuntuu, että tämä ei ole vielä riittävä peruste pistää koko elämää uusiksi. Mikä sitten olisi, en tiedä. 

Hajonnut

17.11.2019 23:31:13

Puolison juominen on hajottanu meidän perheen saan kuulla haukkumista mollaamista kuinka olen pilannut suhteen joka kerta suutun kun puoliso juo pelkään ja olen ahdistunut koska viime aikoina on puolisolta alkanut tulla esiin vainoharhaisuutta piittaattattomuutta puheissa ja on epäilevän kamalan mustasukkainen onneksi lapset ei asu enään kotona 

Haizuli

19.11.2019 15:11:07

No niin. Nyt kai on se hetki kun pitäisi kiittää kaikkia antamastanne vertaistuesta. Tänään allekirjoitan vuokrasopimuksen. Pieni määrä tavaraa on jo pakattu. Välttämättömimmät. Loput haen kun jaksan ja kykenen. Kaksikymmentä vuotta yhdessä. Alkoholi on ollut seuranamme koko ajan. Aluksi se oli meidän yhteinen ystävämme viikonloppuisin ja lomilla. Hyvä ystävä, jonka kanssa tulimme toimeen. Se ystävyys syveni, kunnes itse rupesin epäilemään ystävyyden pyyteettömyyttä. Päätin ottaa etäisyyttä, samalla kun mieheni suorastaan rakastui tähän pitkäaikaiseen seuralaiseen. Nyt tuosta omasta irtiotostani on kahdeksan vuotta. Olen ymmärtänyt kuka tässä perheessä määrää. Ei mies, en minä, vaan se kolmas osapuoli. Ja se kolmas osapuoli ei suostu eroon ihan helpolla, on mustasukkaista tyyppiä. Myllyhoito, pieni pesäero. Ja sama uudestaan. Aktiivikatko. Murtuneita raajoja, jatkuva kierre sairaslomalta toiselle erilaisten leikkausten takia jotka johtuvat kännitoilailuista. Menetetty työpaikka. Ja nyt perhe. Ihan normaali kaava. Ei mitään uutta länsirintamalla. Olen jo vuosia lukenut kanssakulkijoiden tarinoita, ja samaistunut. Oppinut että alkoholismi on primäärinen, hoitamattomana kuolemaan johtava sairaus. Oppinut ymmärtämään ettei mikään, mitä minä teen tai mitä minä sanon tai mitä minä haluan merkitse yhtään mitään. Minulla ei ole valtaa. Hän, ja vain hän pystyy päättämään mitä elämällään tekee ja mitä siltä haluaa. Meidän osalta peli taitaa olla menetetty. Luottamus on rapissut murusiksi matkan varrelle, sille perustalle ei rakenneta enää mitään. Ystävänä voin yrittää pysyä. Auttaa sen minkä ystävänä pystyn. Mutta ensin minun täytyy pistää se happinaamari omille kasvoilleni, ottaa itse happea ja saada selkäni suoraksi. Vasta sitten voin auttaa häntä. Nyt ei harmita muu kuin että miksi ja mitä odotin nämä viimeiset viisi-kuusi vuotta. Ihmettäkö? Ei niitä tapahdu kuin saduissa, ja tämä ei kuullosta sadulta. Niissä kun on yleensä onnellinen loppu.

Nainen 40+

11.12.2019 05:06:53

Kyllä on paljon tunnistettavaa näissä tarinoissa, suuri kiitos näistä kaikista. Itse olen tainnut rakastunua palavastialkoholistin myös. Juominen ei ole jokapäiväistä mutta jokaviikkoista ja selkeästi humalahakuista. Omia rajoja ei tunneta ja juominen jatkuu niin kauan kuin juomaa riittää vaikka pönttö on jo aivan sekaisin. Arkena käydään töissä, urheillaan, ollaan vastuullisia, helliä, rakastavia mutta humalassa tilalle tulee arvaamaton, kylmä ja julma ihminen, joka puheillaan loukkaa ja murentaa, vie luottamuksen yhteiseltä tulevaisuudesta. En usko, että vapaita voisi viettää ilman alkoholia ja jos lähdemme reissulle, käydään aika pian heti kaupassa hakemassa juotavaa, itse olisin mielelläni selvinpäin. Olin jo tehnyt eropäätöksen aikaisemmasta,ei alkoholiin rakastuneesta puolisostani mutta nyt alkanut epäillä pilaanko sillä niin oman kuin lapsenkin elämä, sillä arvaamattomuus ja miehen törkeä käytös vaikuttavat myös omiin resursseihin olla äiti lapselleni. Koen, että aina löytyy syy miksi mies humalassa haluaa loukata minua. Ennen sitä selitettiin stressillä ja oman elämäntilanteen haasteilla, nyt kun ne ovat selvinneet, voidaan aihe keksiä mistä vain. Viimeksi hän kertoi että tuskin voisi olla uskollinen  ja epäili säilyisinkö mielenkiintoisena, että näin ei kävisi.En usko, että mies uskoo olevansa alkoholisti, koska juominen ei ole jokapäiväistä, käy töissä ja harrastaa mutta alkoholislmissa määrä tai kerrat eivät pelkästään kerro totuutta vaan suhde tähän aineeseen ja sen vaikutus hänen persoonaansa. Voisiko vapaan, viikon tai loman viettää juomatta, tuskin. Voisiko juomisen lopettaa vaikka olutta on vielä kaapissa, tuskin, voisinko luottaa tähän ihmiseen humalassa, en koskaan. Entä mitä kohti tämä riippuvuus etenee, lisääntyykö, vaikeutuuko, tuleeko kuvaan mustasukkaisuutta ja väkivaltaa? Hänen kodissaan näin oli eikä hän näin voi ymmärtää miten käytös ja julma puhe voivat loukata minua. Minä en tätä voi ymmärtää, koska eikö hän itse juurikin olisi asian paras asiantuntija, kun on saanut pelätä arvaamatonta isäänsä. Olo on neuvoton, koska aina kun juominen on aiheuttanut riitaa, tapahtumia ei kunnolla edes muisteta ja selvinpäinhän ihminen on taas ihana, tiedostava ja ymmärtää pyytää muutaman päivän jälkeen anteeksikin. Mietin vain montako kertaa tämä leikki vielä leikitään ja haluanko sitä todella elämääni? Tällä hetkellä tuntuu, että en ja se taitaisi olla fiksun aikuisen päätös niin oman kuin lapsenikin elämän kannalta.  

Vaimo 67v.

22.03.2020 19:23:20

Olen löytänyt itseni monesta tekstistä. Olen ollut naimisissa tuurijuopon kanssa 38v. Mies käytti alkoholia jo seurusteluaikana, mutta en tiennyt mihin se johtaa. Vuosien saatossa käyttömäärät ovat kasvaneet ja enemmän humalajuomiseksi. Syitä kyllä  löytyy jomiselle. Juomiskertojen väliä voi olla 2-6viikkoa. Kun juominen alkaa,usein kuuluu "otanpa yhfen tai kaksi paukkua" sitten se on menoa. Mitä enemmän juo sitä törkeämmäksi,mollaavaksi ja halveksivaksi puheet käy. Kohteena lapset, minä, molempien sisarukset ym. Minä kotona kuuntelen, kun kukaan ei  osaa tehdä mitään. Soittelee ja riitelee sisarustensa kanssa. Humalassa soittaa lapsille ja heidän puolisoille, nimittelee heitä. Kun vastaan sanotaan tulee törkeää puhetta. Minä kuulema mustamaalaan häntä lapsille. Lapset kyllä ovat kuulleet isänsä ilkeitä, pahoja humalapuheita lapsuudessa, nuoruudessa ja vielä aikuisenakin. Tätä pahaa elämää on kestäny n. 20v. Juominen kerrallaan kestää pari,kolme päivää. Minä kuuntelen, kuuntelen  törkypuheita ja välillä tulee itku, kun tulee tosi loukkaavaa ja syyttävää puhetta. Lapset muuttivat kotoa heti, kun mahdollista. Heillä on perheet ja ammatit ja hyvät työpaikät. Mieheltä ei kuulu monesti myönteistä sanottavaa lapsista. Minun kanssa lapset sopivat lasten hoidoista ja soittavat muutenkin minulle. Mies ihmettelee sitä ja syyttää minua ja nlmittelee vanhaksi tyhmäksi akaksi, joka tekee asioita hänen selkänsä takana. Myös vartalostani olen saanut kuulla törkeitä arvosteluja. Tiedän ettei elämä voi jatkua näin, että olen ns. "pelkoper...ssä" ja mietin välillä, koska taas alkaa uusi juominen ja saa kuulla haukkumiset. Opimme lasten kanssa liikkumaan kotona hiljaa ettei häiritä. Juoppo löytää syitä juomiselle ja minä syitä ettei nyt voi lähteä liitosta. Kerran tytär kysyi, oletko ajatellut miltä tuntuisi asua yksin? Monet kerrat olen sitä miettinyt, viimeksi tänään. Nytkin mies retkottaa humalassa olohuoneessa, onneksi hiljaa. On sitä pahaa puhetta tullutkin tyttärestä, minusta, äidistäni, veljestäni ym. Olen puhunut näistä lasteni kanssa rehellisesti niinkuin asiat ovat, samoin ystäväni ja joidenkin miehen sisarusten kanssa, mutta tuntuu ettei heitä voi aina näillä rasittaa. Onneksi löysin tämän kanavan ja päätin purkaa mieltäni. Aina, kun olen yrittänyt puhua mieheni kanssa tästä ongelmasta hyvällä tai pahalla, olen saanut sellaisen ryöpyn, että asia on  jäänyt siihen. Olen liian kiltti, mukautuvainen tai sitten alistuva. Ystäväni sanoi miehelläni olevan voimakkaan luonteen selvänäkin ja minun antavan periksi helposti. Tyttäreni on sanonut samaa. Nyt tuntuu, että pinna rupeaa loppumaan, on tuntunut ennenkin, mutta aina olen jatkanut. Syitä on ollut jatkamiseen; on talvi tulossa tai joulu tai jonkun lapsenlapsen hoito tai synttärit lähiaikoina, miehellä isompi remppa jne. Jospa jaksaisin olla vahva ja saada asian johonkin suuntaan enkä rupeaisi tunteilemaan. Enemmänkin ja tarkemminkin olisi kerrottavaa, mutta tämäkin jo helpottaa. Olen huomannut etten ole yksin, että on muitakin samassa tilateessa olevia. 

Lukija

04.04.2020 23:38:30

Kiitos kaikille kirjoittajille tarinoistanne. Saan niistä lohtua, kun ajattelen rakauttani. Viime kädessä hänen rakkautensa on alkoholiin, ei minuun. Kohti uusia tuulia, vanhat ongelmat taaksejääneenä. Voimia ja energiaa kaikille.

Lukija

05.04.2020 13:08:33

Kiitos kaikille kirjoituksista. Löydän niistä lohtua ja apua, kun mietin kaipaanko rakastettuani, joka viime kädessä rakastaakin alkoholia. Kaipaus on vain ylitettävä, ja mentävä elämässä ettenpäin. Tulee jättää jotain taakseen, löytääkseen uutta.

Synttärisankari

25.04.2020 18:22:56

Miesystäväni..niin luulin. Olinkin vain se, joka rakasti pyyteettömästi ja jota käytettiin hyväksi. Milään ei riittänyt. Minä hänen mielestään manipuloin, keksin valheita hänen juomisestaan. Synttäripäivän aamuna toi kukkia ja suklaarasian,en olisi halunnut muuta kuin hänen läsnäoloaan, pois alkoholista. Illalla humalassa kertoi, kuinka haluaa olla yksin eikä halua olla tekemisissä millään lailla, kaikki on nyt loppu. Ei ole muita naisia eikä haluakkaan. Hän haluaa olla yksin kaljonensa ja illuusiokuplassaan surffaillen netissä. Noh, mitäpä tuohon, antaa miehen olla. Yhteisoloa 2 vuotta. Olihan niitä merkkejä jo alussa, minulla vialliset lasit päässä. Eläköön miten haluaa, en ole 52v. miehen äiti tai hoivaaja. Ei ole ensimmäinen jättö hänen puoleltaan. Olen ottanut takaisin, kun sanoo muuttuneensa.    Nyt mittani on täysi, tehkööt ja olkoot niin kuin haluaa.   

Maani

19.05.2020 08:48:36

Elämä alkoholistin kanssa ei todellakaan ole helppoa. Ensin loppuu työnteko kun ei enää osaa, voi ja työnantaja vaan haukku. On syytä juoda lisää. Sitten viinalla täytetään se tylsä elämä, kun vaimo ei ymmärrä. Krapulassa tehdään taas se päätös, ettei koskaan enää ja kun ktapula hellittää, juodaan taas lisää. Raha-asioista ei ole huolta, koska ne on ulkoistettu vaimolle. "Kun sinä tiedät niistä paremmin". Lapsille jotka ovat aikuisia soitellaan pikku hiprakassa, kun tulee mieleen. Vaimo herätetään vaikka kuusi kertaa yössä, kun itseään ei nukuta. Autolla lähdetään ajamaan, aina kun siltä tuntuu, olipa sitten kännissä tai ei. ( mikä ei enää ole todellista). Töissä pitää jaksaa käydä ja kodista huolehtia, siinä sivussa pelätä mitä kotona on vastassa. Toisinaan sammunut ja itsensä loukannut mies. Pelko siitä, että satuttaa vielä jonkun kun kännissä isolla autollaan ajelee tekee ahdistuneeksi. Tiedän aivan hyvin eteä "pelasta itsesi kun toista et voi!" Miksi se on niin vaikeaa?yhteistä taivalta kohta 14 vuotta ja koko ajan mennään vahvasti pohjaan päin! Aikuiset lapset kehottavat eroamaan ja työpaikka tuntuu suojakodilta, jonne mennä! Toivon löytäväni voimaa, kuten te niin useat upeat ihmiset olette jo tehneet. Parasta kaikessa on, että en ole yksin! Elämä jatkuu.

Olli54

16.06.2020 22:52:55

Monissa kirjoituksissa mies juo eikä millään pääse eroon viinasta. Minun vaimoni juo ja on monta kertaa luvannut lopettaa, taistella alkoholia vastaan, käyttää antabusta  ja käydä terapiassa. Tuntuu, että mikään ei auta. Aina ne juopumuspäivät tulevat uudestaan ja uudestaan. Ajaa autolla humalassa, vaikka ei oikeasti sitä hyväksy, mutta tekee kuitenkin. Piilottelee pulloja ja valehtelee juomiseen liittyvissä asioissa. Mistä saisi apua, vai onko avun lähdettävä kuitenkin alkoholismista itsestään? 

nassu

22.06.2020 18:42:08

Kyllä se raitistuminen pitää lähteä omasta tahdosta!Nakutus vain lisää 'vauhtia'!

juopotonsairaita

28.06.2020 15:26:08

Pitäs vaan jättää. Niin, itse olin ystävä juopon kanssa. Jätin jo alkuvuodesta, silti suren kun hän menehtyi sairauteen. Harmittaa kun suutuin sille joka viikko, ja kuitenkin jatkoin. Minusta tuli samanlainen törkyturpa ja ilkeilijä. Nyt vasta tajuan, juopon kans ei kannata kaveerata, ne imee viimeisetkin voimat. 

Loppuun väsynyt

04.07.2020 23:02:57

Mies ollut melkein kuollut juomisen vuoksi. Loukannut itsensä hengenvaarallisesti , selviytynyt lääkäreidenkin mukaan kuin ihmeen kaupalla. Ollut vakava haimatulehdus. Oli viisi kuukautta juomatta, kun oli sairauden takia kortti pois,nyt taas sama jatkuu. Sukulaisten ja naapureiden silmisssä näyttelee niin hyvää ja  kunnollista. Jos mainitsenkaan jotain alkoholismista niin olen luuloharhainen ja minulla on jotain muita huolia. Nytkin makaa sammuneena sängyssä minun sinne raahaamana ettei olisi kaadunnut.  

Anonyymi

17.07.2020 11:44:27

Olen itse 30vuotias, ja ollut mieheni kanssa kohta 6 vuotta avoliitossa. Kiltti, lämmin ja huomioonottava, hyvässä työssä- sekä äärimmäisen kohtelias mies. Itseäni ahdistaa ajatus, että jos nyt lähden, aloitan kaiken alusta, löytyykö puolisoa, saanko koskaan kokea oman lapsen syntymää, häitä, onnellista rakkautta. Asunto on juuri keväällä ostettu, miten tämän kanssa käy, kaksi vuotta pitäisi olla omistuksessa ennen kuin voi myydä..  Monet kerrat on itketty, aneltu, raivottu. Mies on seuraavana päivänä kännäämisestä kuin mitään ei olisi tapahtunut, touhuaa, laittaa kuntoon, vie koiraa ulos ja ostelee tavaroita. Tiuskii ja huokailee kun kysyn miten meni yö työhuoneen lattialla sammuneena, onko niskat kipeät. Meillä ei enää puhuta asioista, en jaksa jauhaa samoja ongelmia. Terapiassa käyty, teraputetti sääli puolisoani jolla oli yritystoiminnassa ongelmia pari vuotta sitten, sanallakaan ei puhuttu rankasta alkoholin käyttämisestä, kaipa työhuolet oli jotenkin ratkaistava?  Lapsen hankkimista en uskalla enää harkita, alkoholin käyttöhän ei lapsen saamiseen lopu. Varmaan vaan yltyy. Ja yksinhuoltajaksi en halua. Petetty olo, sillä jo suhteen alussa sanoin että minulle on tärkeää ettei alkoholi aiheuta ongelmia, tämähän tietysti oli selvää myös puolisoni mielestä. Vaan toisin kävi. Pettämistä ei ole, eikä mies juurikaan yökerhoissa kavereiden kanssa juokse. Enemmänkin juo joko yksin kotona, tai lähi pubissa joskus kaltaistensa kanssa. Monesti kun meillä on tiedossa vkloppuna jotkin juhlat, esim. kummilapsen ristiäiset, sukulaisen häät, kaveripariskunnan kanssa yhteistä tekemistä, ottaa mieheni edellisenä iltana "löysät pois", niin että minä en nuku sinä yönä kun valvon toisen sähläämistä, ja hän on aivan pelti kiinni. Kiva siinä lähteä juhliin vanhan viinanlöyhkäsen äreän krapulaisen miehen kanssa. Mieluumin lähden yksikseni vähin äänin.. jääköön kotiin häpeämään morkkiksissaan. Olen itse perheestä, jossa ei koskaan käytetty alkoholia päihtymiseen, enemmänkin juhlissa skumpat tai parit. En ole siis tottunut tällaiseen, kun taas miehen perheessä isä on viinaan taipuvainen satunnainen häirikkö, ja äiti mahdoton läheisriippuvainen. Höösää ja hoitaa kaikkien ongelmia jopa liiaksi saakka.. käsittämätöntä omasta mielestä. Stnan alkoholismi, pilaa monta hyvää perhettä, parisuhdetta, sekä elämää.    

Viimeisiä hetkiäkö

29.10.2020 19:28:03

Olen lannistettu. Etsin täältä kirjoituksista voimaa tehdä se viimeinen päätös. Päätös jonka olen tehnyt monta kertaa mutten vienyt loppuun. Mies viimeisten 4 vuoden aikana yrittänyt useampaan kertaan itsemurhaa, juonut ja juonut. Käyty on psykalla ja aloitettu antabus. Ei estä juomista. Nyt kevään itsemurhan jälkeen toinen retkahdus. Ei paha mutta kuitenkin vei multa maton alta. Voimat. Uskon. Luottamuksen. Miksi annan sen tehdä mulle näin? Olen tyhmä. Lähtisin vaan. En tunne itselleni mitään arvoa. Ei parisuhdetta. Oli hyvääkin aikaa. Koko ajan pelko takaraivossa kestääkö tämä. Ei kestä. Mä en kestä. Tasaseen tulen petetyksi. Voittajana on alkoholi. Mitä voin tehdä? Olen häntä tukenut auttanut tuuppinut parempaan elämään kun masis päällä. Entä minä? Kuka tukis mua nyt kun mä olen aivan maassa? Ei ainakaan mies. Ei se tunne tehneensä mitään väärää. Minä se tässä vaan kiukuttelen. Argh... Jossain tulee raja ja piste. Mistä sen tietää? 

Loppuun väsynyt

13.11.2020 23:19:35

Istun pimeässä hiljaa, jotta mies ei heräisi. Ole saanut raahattua hänet vuoteeseen, jotta ei taas teloisi itseään. Puolitoista vuotta sitten oli teholla kaaduttuaan ja saatuaan aivoverenvuodon.Jäi henkiin kuin ihmeen kaupalla. Olen kuulemma hullu kun kuljen perässä paidan helmassa riippuen,jotta ei kaatuisi. Sukulaiset ja muut eivät tiedä kohtauksen oikeata syytä, vaan ovat niin onnellisia hänen toipumisestaan. Osaa salata juomisensa mm. soittamalla heille jo ennen kuin pää ja jalat on sekaisin. Minulla ei mitään rauhaa etenkään viikonloppuisin, ennen kuin nukkuu. Edellinen kaatuminen ja sen seuraukset ja tehohoitoineen ja pitkine osastohoitoineen jättivät ikuisen painajaisen minulle. Hän ei sitä myönnä, vaan jatkaa samaan malliin kuin ennenkin. Jalat ja pää eivät vaan enää kestä alkoholia edes sitä vertaa kuin ennen tapaturmaa  eikä myöskään sisäelimet . Lopullista ratkaisua peläten valvon aamuyöt. Myös kaikki  hänen tienistinsä menevät viinaan. Omilla tuloillani koitan taloutta pyörittää ja velkoja maksella. Elämänilon olen täysin menettänyt enkä enää kauaa jaksa!    .

Tuppana

04.12.2020 19:18:39

Kiitos kaikille kokemuksistanne! Itselläni ei ole verkostoa kotipaikkakunnalla, joiden kanssa jakaa murheita alkoholisti-puolisooni liittyen. Eikä kukaan varmasti jaksaisikaan kuunnella loputtomia juttuja. Tai ainakaan ymmärtäisi miksi en lähde tästä pois. Varsinainen muutto, tavaroiden kerääminen jne tuntuu rankalta.  Ei ole kuin neljä vuotta siitä, kun muutimme omiltamme kumpainenkin yhteen. Jos olisi hokkuspokkus-mahdollisuus siirtyä yksin asumaan, lähtisin heti.

Surullinen nainen

10.12.2020 12:12:28

Kaikkien teidän tarinat koskettivat minua. Oman puolison kanssa yhteiseloa viitisen vuotta ja yksi yhteinen lapsi. Humalahakuista juomista ja lisääntynyttä kannabiksen käyttöä koko yhdessäolon ajan. Keväällä tilanne riistäytyi käsistä, kun ajoi autoa useamman kerran päissään ja lapsi kyydissä. Pään sekaisin saaminen on kaikkein tärkeintä, luottamus mennyt täysin. Useampaan kertaan olemme käyneet päihdeterapiassa, mies ei koskaan ole myöntänyt hänellä olevan ongelmaa. Ongelma on kuulemma vain minulla. Sain vihdoin kerättyä rohkeutta siihen, että siirryimme kesän alussa asumiseroon. Samoihin aikoihin laitoin avioeron vireille. Tänään 2. hakemuksen aikaisin jättöpäivä. Vaikea uskoa, että hänelle on tosiaan tärkeintä elämässä juominen ja kannabis. Ne tulevat päihderiippuvaisella aina ennen muuta! Olen ymmärtänyt sen, että kukaan ei voi toista muuttaa, halun muutokselle on lähdettävä jokaisesta itsestään. Silti surettaa, että suhteemme päättyi näin. Ei auta kenenkään lohduttavat sanat siitä, että olen yrittänyt parhaani saada miehen tajuamaan. Ei se, että olen päihdeterapeutin mukaan vahva ihminen kun pystyin tekemään ratkaisun erilleen muuttamisesta ja eroamisesta. Vaikka tiedän, että syyllinen eroon on alkoholismi, syytän silti itseäni ajoittain siitä, että mitä olisin voinut tehdä paremmin tai toisin, jotta hän olisi ymmärtänyt tilanteensa ja hakenut apua. Lähetän kaikille teille lämpimiä ajatuksia ja toivon, että vertaistukea sekä sitä kautta ehkä myös rohkeutta tehdä vaikeitakin päätöksiä olisi saatavilla nykyistä enemmän.

Möykky rinnassa

12.12.2020 01:43:26

Odotan puolisoa kotiin töistä. Tälläkin kertaa viina voitti kotiintulon. Lapset odottivat isäänsä, pienin ei millään olisi malttanut nukahtaa kun halusi nähdä isän. Itse toivon että tällä kertaa ei tulisi kotiin ollenkaan, sammuisi johonkin. Saisimme herätä aamuun iloisella mielellä, ilman että asunto haisee viinalle ja tupakalle. Olen kerta toisensa jälkeen kohta 9 vuoden yhdessäolon (uskomatonta että olen ollut niin kauan tässä satuttamassa itseäni!) päättänyt lähteä, mutta sitten koska pelkään köyhyyttä niin paljon, tiettyjen mukavuuksien menetystä, en ole tohtinut lähteä vaikka on ollut jo asunto.  Nyt olen alkanut pelätä sitä, että etenkin nuorin lapseni, isänsä poika, ottaa jatkuvasti mallia sairaasta isästään, omaten ehdä itsekin alkoholismia aiheuttavan geenin. Auttaako ero tässä asiassa? Entä miten uskallan jättää lapseni hoitoon viikonlopuksi isälleen joka juo? Joka ei herää koskaan aamulla tekemään aamupalaa lapsilleen tai vie heitä ulkoilemaan.  En uskalla olla tässä suhteessa enää. Omassa rinnassa on jatkuvasti möykky joka puristaa ja tuntuu että on ehkä jonkinlainen psykosomaattinen oire surusta, ahdistuksesta ja pelosta jota tämä alkoholistin kanssa eläminen valvomisineen, riitoineen ja rahaongelmineen aiheuttaa. Unohtamatta jatkuvaa seuralaista, häpeää. Leikkipuistoissa en uskaltanut tutustua muihin äiteihin, koska pidän meidän perhettä niin häpeällisenä isän juomisen takia.  Häpeän miestäni ja itseäni, koska en osaa lähteä. Muka rakastan, mutta oikeasti pelkään ja olen myös riippuvainen mm. autostamme. Käyttäydyn itsekin sekopäisesti. Olen yrittänyt kontrolloida jotenkin miestäni ja se on tehnyt minusta sairaan kyttääjän.  Valopilkkuja elämässä; työ, lapset ja opiskelu. Eteenpäin katsova mieli. Mistä rohkeus lähtöön. Ehkä kuvittelen lapseni yhdeksän vuoden kuluttua eläneenä tässä alkoholin  ja riitojen keskellä ,jos siitä kuvasta löytyisi se rohkeus. 

Kuningatar kruunu kallellaan

12.12.2020 22:13:35

Olen vuosia soutanut ja huovannut parisuhteen kanssa. Lopulta sain sanottua, että seuraava, ja nyt tullut ero on viimeinen. Sain lopulta tunteet tapettua niin, että en enää sure suhdetta, jossa oli hetkensä ja toisaalta oli hetkensä. Viimeisin säikäytys oli, kun kaatui niin, että oli lähellä ettei metalli lävistänyt kylkeä. Viimeisin niitti ehkä kuitenkin oli, kun tulin töistä kotiin ja hän huojui, lasten kanssa keskenään (ei yhteisiä) oli tuolloin. Olemme kuitenkin sopineet aiemmin, ettei juo ollessaan lasten kanssa. Tarinoita olisi juomisen vähentämiseen liittyvistä "näytelmistä" jotka aina tiesin päättyvän pian ja peliriippuvuus jonka kielsi. En tiedä miksi katselin hommaa vuosikausia. Heikko nainen kai sitä on. Nyt en ala mihinkään suhteeseen pitkään aikaan, tapana on näköjään hoidettavia tapauksia kerätä puoleensa. Jospa hoitais itsensä ja saisi "kruunun" takaisin paikallensa. Voimia kaikille alkoholistien emännille tai isännille. Vapaus tuntuu ihanalta.  

Ikävä

18.12.2020 10:00:40

Osa noista kirjoituksista on kuin itseni kirjoittamiani. Olimme mieheni kanssa yhdessä 25 vuotta. Mieheni oli seurallinen  ja hyvä perheenisä . Alkoholi alkoi enemmän häiritä sen jälkeen kun lapset syntyivät ja monesti pyysin häntä vähentämään. Minä, hänen ystävät ja vanhemmat pyysivät häntä menemään hoitoon, muttei hän halunut, vaikka oli viimeisenä vuonna jo aika huonossa kunnossa.  Hän oli myös sairaan mustasukkainen, vaikka itse alku vuosina petri pari kertaa. Hänrllä oli hyvä työpaikka. Hän jäi työttömäksi n.10 vuotta sitten ja yritti loppuun asti hakea töitä. Sanoin, että hänen on lopettteva juominen ja oltava hyvässä kunnossa jos hän haluaa saada töitä. Hänen juominen oli viimeiset 10 vuotta  joka päivistä tissuttelua kotona. Hän käyttäynyi aina ihan fiksusti kun olimme jossain ja kotonakin. Tottakai meillä keskinäisesti oli pinna kireenä  ja se vaikutti perheemme elämään. Viime vuosina puhuin hänelle jo, että hän on alkoholisti. Kerran hän sanoi, että hän juo liikaa. Lapselle hän lupasi olla juomatta, mutta lapsi löysi piilopullut ja pettyi monet kerrat isään. Hän  kävi kerran lääkärissa, mutta maksa-arvot olivat liian korkeat aloittaa antabuksia. Oli ehkä pari kuukautta sen jälkeen juomatta, mutta retkahti. Ei halunnut minun apua, olin väsnyt ja pettynyt häneen. Ajattelin, että eroan kun hän löytää töitä. Miehneni oli fyysisesti viimeiset pari vuotta jo huonossa kunnossa, mutta kaikkeen löytyi selitys ja itsekin totuin siihen. Lopulta sanoin hänelle, että meidän on parempi asua erillään ja antaa meille aikaa, koska lapset ja me kaikki kärsimme. Olimme mieheni kanssa hyvissä väleissä ja soittelimme päivittäin ja oli kiva jutella hönen kanssa kun en  nähnyt jos hän oli juonut.Kolme kuukautta sen jälkeen kun olimme muuttaneet erilleen hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan. Hänellä oli maksakirroosi ja hän ei ikinä palanut sairaalasta. Kävin päivittäin sairaalassa hänen luonaan, se oli kauheaa nähdä oma komea mies siinä kunnossa. Tiedin, että hän oli alkoholisti, mutten voinut tajuta, että hän kuolee

Tähtilampun alla

31.12.2020 02:57:05

Kiitos kaikille kirjottaneille, luin ja pudistelin päätäni. Ollaan me hulluja, me alkoholistien lapset, siskot/veljet ja puolisot! Onko meillä sairaus, jonkinlainen suojelusenkelisyndrooma, josta ei pääse irti jos ei suojeltava kuole tai joku/jokin leikkaa siipiä veriseksi silpuksi?  Itselläni on paniikkihäiriö ja mielialahäiriö, jota lapsuudenkokemukset insesteineen ei ainakaan auttaneet. Nuoruuden toilailujen jälkeen löysin tuon ihanan, joka nytkin kuorsaa ja haisee ja sätkii vieressä. Kolme lasta on saatu melkein maailmalle, jokaisella omat pulmat mutta ei alkoholismia. Peukku sille. Eläkkeelle pitäisi uskaltaa jäädä mutta ahdistaa. Töissäkäynti nolottaa, koska koen käyväni siellä vain terapiassa. Elämäniloa? No välillä, hevosen kanssa tai metsässä tai meren rannalla - mieluummin yhdessä kuin yksin.  Ehkä läpsyttelen näitä rispaantuneita siipiä vielä vähän aikaa, kun kerran jo 30 vuotta näin on menty, kiikkuen ja kaakkuen ja ihhahhaa, ihanaa. Vuosi on hyvä aika, vaikka vielä koronavuosi tämä tulevakin. Palataan silloin kuulumisiin. Voimia ja terveyttä teille kaikille!

Loppuun väsynyt

21.01.2021 21:04:18

Miten paljon helpompaa olisi, jos miehen sairaus olisi jokin muu kuin alkoholismi. Ei tarvitsisi kärsiä tätä ainaista salailun helvettiä! Joka ilta  ja melkein aina jo päivälläkin saa pelätä , että joku naapuri tai sukulainen tulee ja saa nähdä tuon viinalta haisevan ja hoipertelevan kännisen. No  sittenpähän menettäisi sädekehän päänsä päältä! Myös nuoremmalta pojaltaa on onnistunut taas jatkuvan juomisensa salaamaan. Poika kun ilmoittaa tulostansa jo edellisenä päivänä. Työt alkaisivat taas parin kuukauden päästä, mutta saa nähdä , miten käy. Pitkiä nämä illat kun koittaa olla hiljaa, ettei toinen vaan heräisi kun on saanut sen taas talutettua petiin. Ne päivät ovat minulle juhlaa, kun alko on kiinni ja se menee pelkällä kaljalla.

Anonyymi

22.01.2021 08:36:19

Itselläni alkoholisti isä, myös hänen vaimonsa alkoholisti ja narsisti. Isäpuoleni oli alkoholisti. Hän nyt jo kuollut. Lapsuus meni siis kosteissa ja väkivaltaisissa merkeissä. Luulisi, että se olisi opettanut. Nyt silti seurustelen alkoholistin kanssa. Onneksi ei asuta yhdessä. Mutta kaikille teille:me olemme läheisriippuvaisia. Kun parannamme itsemme, on pienen pieni mahdollisuus, että myös alkoholisti huomaa käytöksessään ongelman. Itse olen aina ollut elämänmyönteinen, iloinen ja positiivinen. Pari vuotta seurustelua takana ja olen katkera, vihainen ja surullinen. Kun on sovittu, että nähdään, hän meneekin juomaan. Selityksiä ja lisää selityksiä juomiselle. Ei myönnä, ettei ole normaalia vetää humalaa joka päivä. Kännissä haukkuu ja huutaa. Minä uhkaan lähteä, en lähde. Osaa puhua kauniisti takaisin. On muutenkin selvinpäin eri ihminen, mutta niitä päiviä on vähän. Pitäisi elää omaa elämää, jokainen on vastuussa omasta elämästään. Pitäisi luopua vihasta ja katkeruudesta, suunnata katse asioihin ja ihmisiin, joiden parissa on hyvä olla. Ketään ei voi väkisin edes rakkaudella parantaa. He heräävät itse vasta kun jotain tapahtuu, jos sittenkään. Jokaisella on oikeus elää sellaista elämää kuin itse haluaa. Kannattaa miettiä, näinkö minä haluan elää. Neuvon tässä, mutta en elä niinkuin opetan, mutta olen menossa sitä kohti. Kohti omaa elämää. 

Sisko

09.02.2021 21:35:02

Veljeni on juonut nuoruudestaan lähtien. Pienenä tyttönä tajusin jossakin vaiheessa mille haisee vanha viina. Veljeni järjesti aina itselleen aina jollakin tavalla kuskin (vaikka olisivatkin lähteneet poikaporukalla liikkeelle niin, että veljeni lähti omalla autollaan). Äitini valvoi niin kauan, että veli tuli kotiin yöllisiltä reissuiltaan ja minä valvoin. Pienenä, hieman yli kymmenen vuotiaana tyttönä. Valvoin kun veli oli parikymppinne. Asumme hyvin lähellä. Jossakin vaiheessa tajusin, että veljeni kädet tärisevät eikä kahvikuppia voinut pitää yhdellä kädellä kiinni. Lykkäsin vauvan vaunuja, syntyi perheemme toinen lapsi, tulit katsomaan, haisit niin viinalle. Kuljit pitkin pihateitä ja rakennuksien taustoja iltapimeällä. Sunnuntai iltoina haisit, puhe sammalsi ja horjuit niin ettet meinannut pysyä pystyssä. Et voinut olla ajokunnossa maanantai aamulla. Aloit kiusaamaan minua ja perhettäni. Haukkumaan ja häiritsemään. Et pysty keskustelemaan normaalisti, huudat, olet äkkipikainen, arvaamaton ja pelottava. En ymmärrä vihaasi perhettäni kohtaan, tätä kaikkea mustamaalaamista... onko veljeni alkoholisti?  

Korentonainen.

16.02.2021 22:17:27

En olisi uskonut kirjoittavani tätä tekstiä koskaan. Olen juuri eronnut alkoholistista. Selvinpäin rakastettavin ihminen, jonka tiedän. Saimme välissä kaksi selvää vuotta. Elämäni parhaat vuodet. Sen jälkeen alkoi yhtäkkiä juominen. Näki kaveria, ei kuulunut koko yönä. Seuraavana päivänä ilmoitti olleensa putkassa, mutta joi vielä senkin päivän. Oli taas viikon tai pari juomatta, kunnes taas joku kaveri tapaaminen. Ei muistanut illoista mitään. Välillä oli mustelmiakin ympäri kehoa ryyppyreissujen jäljiltä. Väliin taas juomatta, mutta pikkuhiljaa useammin sekakäyttäjäkavereita tapaamaan, monta iltaa putkeen. Selvisi yöllisiä viestittelyjä naisille. Aina jokin selitys, niitä riittää. Muutuin kyllästyneeksi ja etäiseksi. Sitten taas uusi reissu, jonka jälkeen totesi lopettavansa. Mutta pari iltakaljaa silloin tällöin ja muutama viikko eteenpäin ja uusi reissu. Selvinpäin oli yleensä ihanaa yhteistä aikaa, kunnes hänestä alkoi kaikki perusasiat vaikuttamaan aina pikkuisen hankalalta. Minäkin vaikutin masentuneelta kuulemma. Jotain syitä aina muissa. Ihan kaikissa ja kaikessa. Humalassa haukkui ja vainoili minua. Aina puhuin väärin. Avautui vaikka mistä, tärkeistäkin asioista. Aamulla ei muistanut mitään. Eihän niitä voinut ottaa puheeksi, kun meni heti puolustusreaktioksi. Aloin varoa puheitani ja vältellä keskustelua, kuuntelin vain. Hän ihmetteli miksei me ikinä yhdessä juhlita. Kokeiltiin, mutta se oli aina varomista ja lopulta ilkeää vainoilua. Pikkuhiljaa hän alkoi selvinpäinkin vetäytyä itseensä. Puhuimme vähemmän. Rakastimme kyllä. Olin osoittanut tympäännystäni juomiseen, mutta se silti lisääntyi ja viha samalla. Hän kertoi häpeävänsä juomistaan ja siksi joi. Sammuttaakseen ajatuksistaan jatkuvan itsekritiikin. Pelko otti tukevamman otteen suhteestamme. Puhumisen ja selvittämisen pelko esti anteeksipyynnöt haukkumisista. Minäkin päädyin jo haukkumaan, useimmiten itkin kuitenkin. Loukkaantuneena etäännyin vain enemmän. Hän ei tullut enää vastaan eikä perässä. Kunnes sitten sanelin ehdot ja kerroin tulleeni täyteen juomisesta ja haukuista. Kerroin rakkaudellisesti mitä toivon jatkolta. Hän ei tullut vastaan eikä perässä. Erosimme.

Ylva-Lii

08.03.2021 23:18:30

Erosin alkoholistipuolisostani vuosi sitten. Olimme yhdessä 17 vuotta ja meillä on kaksi alakouluikäistä poikaa. On suuri ihme, että onnistuin eroamaan. Olen ilmeisesti läheisriippuvainen. Liittomme oli ahdistava vankila. Mieheni juominen oli lopulta lähes päivittäistä ja häpesin sitä vuosikausia. Häpeä kuristi minua ja painoi matalaksi, vei ilon sielusta. Elämäni oli mekaanista suorittamista. Eräänä päivänä mies laittoi minulle ilkeitä tekstiviestejä ja olin niiden takia pois tolaltani. Oli jo tavallista, että itkin töissä, omassa huoneessani. Tuntui etten enää kestä ja kerroin työkaverille kaiken. Se muutti elämäni. Ei heti, mutta pikkuhiljaa. Uskalsin kohta kertoa vanhemmilleni ja sisaruksilleni. Mitä enemmän puhuin, sitä selkeämmältä kaikki tuntui. Kun mieheni meno vain paheni, otin lopulta eron. Ensimmäisen vuoden hoidin lapset yksin. Toisinaan oltiin koko perheen voimin. Välillä mies oli meillä yötä, mutta laitoin sohvalle nukkumaan. Sitten tapasin uuden miehen, joka tuntui heti turvalliselta. Vietimme aikaa nelistään, lapset, minä ja uusi mies. Tästä alkoholistimieheni oli erittäin huolissaan. Pelkäsi kai menettävänsä lapsetkin. Nyt hän on yllättäin raitistunut. Tai ainakin ollut juomatta jo pari viikkoa. Kaipaan jollain tasolla niitä yhteisiä aikoja. Ajattelen ensi kesää ja tunnen surua siitä, että vietämme sen erikseen. Yritän muistuttaa itseäni millaista se oikeasti oli, että se jonka aikoinaan tunsin on oikeasti poissa. Jäljellä on ilkeä, laiska ja täysin arvaamaton ihminen. Ihmettelen miten tunnen tätä hiljaista kaipuuta, vaikka erostamme on jo vuosi. 

Tuska

30.03.2021 12:31:23

Olen vastikään eronnut alkoholisti puolisostani, ehdimme olla yhdessä 7 vuotta. Puolisoni alkoholin käyttö oli alkuun vähäistä ja normaalia ja pikkuhiljaa kasvoi ongelmaksi jonka lopulta myönsi itselleen ja minulle vasta kuitenkin viimeisinä vuosina, kuitenkaan hän ei pystynyt hoitoon hakeutumaan. useasti kännissä haukkui ja käyttäytyi minua kohtaan ala-arvoisesti, ei kuitenkaan ikinä väkivaltaisesti. Kerran erosimme aikaisemminkin, mutta lupasi lopettaa kaljan juomisen ja parantaa elämän tapansa, tähän tietenkin suostuin ja ajattelin että uusi onnellisempi aika vielä koittaisi. Palattuamme takaisin yhteen oli mies puolivuotta täysin selvänä (elämäni parasta aikaa), kunnes taas alamäki alkoi, joi viikonloppuisin, mutta myös arkena, ajeli kännissä autolla useasti, ja usein kävi pieniä haavereita kännissä törttöilessä ja palasi reissultaan auto lommoilla tai itse täynnä mustelmilla, usein myös meinannut aiheuttaa kännissä vesivahingon tai tulipalon vahinggossa suihkussa tai ruokaa laittamalla. Mies menetti myös kortin kännissä ajamisen takia. Selvinpäin hän oli maailman ihanin avulian, kiltein ja mukavin mies, kännissä kiukkuinen, ahdistunut, valehteva ja asioita salaileva, (esim. piilottelee kaljaa ympäri kämppää ja viestitteli kännissä muille naisille) . Surullisinta tässä kaikessa on että hän tiedostaa ja tunnistaa ongelmansa,ja  usea ihminen on asiasta hänen kanssaan keskustellut ja yrittänyt saada hänet apua hakemaan, kaiken jälkeen kuitenkin kalja on aina se minkä hän valitsee. Monen vuoden ahdistuksen jälkeen, en tiedä miten itse asiaan suhtautuisin, olen helpottunut, mutta äärimmäisen surullinen siitä, että menetin elämäni rakkauden kaljalle, kuitenkin tiedän etten voi jäädä enää tilanteeseen jossa joudun joka kerta ahdistumaan siitä että missä kunnossa toinen on tai katsomaan perään, ettei mitään sattuisi, tai arpomaan mitkä ovat valheita ja mitkä totta. Omalta osaltani luulen olevani läheisriippuvainen, muuten en olisi tällaista tilannetta näin pitkään katsonut. 

Laalaa

08.08.2021 12:47:08

Mulle kävi niin että aloin juoda hänen seuraksi kun en kestänyt häntä  itse selvin päin. Hän asui ilmaiseksi ja alkoi pikku hiljaa juoda mun rahoja . Ja mulla lapset aika isoja mutta aloin huomata että mun lastenkin rahat alkoi mennä hänen juomiseen. Join yksi ilta niin paljo  ettei muista mitään ja kävin siis pohjalla . Sen perusteella tein päätöksen olla raitis ja tein meidän kotiin säännöt: ei juoda , ei missään alkoa, kukaan ei juo meillä, eikä ole krapulassa. Tämän jälkeen miestäni ei enää näkynyt.  Olen raitis ja onnellinen. Alkoholisti meinasi viedä minutkin mukanaan muttei onnistunut. 

Sairaanhyvähoitaja

19.12.2021 12:40:10

Olemme olleet yhdessä 17 vuotta, meillä on kaksi lasta, talo, koirat ja kissat, työpaikat, mökki ja moottorikelkka. Olemme vieraantuneet pikkuhiljaa toisistamme, mies sairastui masennukseen, ahdistukseen ja burnoutiin muutama vuosi sitten. Sitä edelsi reipas alkoholin käyttö, joka oli tässä välillä vähempänä. Nyt taas tämän vuoden aikana tilanne on pahentunut. Mies hoitajaa stressiä, ahdistusta ja masennusta alkoholilla, lääkitsee sitä oluella ja viinillä, pikkasen vodkaa perjantaisin kun oli rankka viikko. Olen itsekin käyttänyt alkoa, ehkä liikaakin, mutta muutama kuukausi sitten aloin vähentämään reilusti. Samaan aikaan silmäni aukesivat mieheni tilanteelle. Olen miettiny eroa jo useamman vuoden, mutta vasta viime kuukausina yhä enemmän. Eilen kirjaimellisesti heräsin siihen, kun päähäni iski ajatus, että tässä menee raja - alkoholistin kanssa en elä.  Isäni oli alkoholisti. Olen elänyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni alkoholismin varjossa kunnes isäni teki itsemurhan. En suostu enää uudestaan siihen, enkä suostu altistamaan lapsianikaan sille. Mieheni ei ole pahapäinen humalassa, ei mustasukkainen, ilkeä, mutta en voi sietää hänen kännistä kosketusta, humalaista lepertelyä ja kehuja. Kaikkea sitä mitä en selväpäiseltä puolisoltani saa. Ja ymmärsin sen miksi, miksi minulla inhottaa kaikki tuo. Se muistuttaa isästäni ja hänen humalastaan, siitä miten ylitsevuotavan ihania me lapset oltiin. Niin, silloin kun hän oli humalassa. Olen miettinyt miksi etäännyn miehestäni, mutta en ole saanut siitä ajatuksesta otetta, mutta nyt ymmärrän. Alkoholi. Alkoholismi.  Jokaisen teidän tarinan kohdalla minulla on niin helppo ajatella, että miksi et vain lähde. Lähde, jätä se puolisonkuvatus, joka valitsee alkoholin sinun sijaasi. Mutta sitten katson itseäni peiliin ja kysyn, että miksi et vain lähde? Niin. Miksi? Miksi tämä on niin vaikeaa? Hävettää, ahdistaa, surettaa. Surettaa lapset, kuinka voin kohdata heidän syytökset, miksi äiti rikot meidän perheen, miksi jätät iskän? Miten kerron perheelleni? Miten voin tunnustaa ihmisille, että olemme epäonnistuneet. Mieheni on epäonnistunut. Minä epäonnistuin. Olen taas alkoholistin varjossa.  

Mevamai

21.08.2022 03:28:40

Olemme vanhempi pariskunta. Minulla ollut alkoholiongelma koko avioliiton ajan. Kun juon juon samalla räkäkännin ja joskus parantelen eli vedän kahden päivän putken. Miehelläni ei ole ollut koskaan mitään ongelmaa. Hän voi juoda muutaman oluen ja se siinä. Nyt olen alkanut miettimään kun hän saattaa muutaman päivän välein haluta juoda ne muutamat oluet, tyyliin ; tuonko sullekin ja kuinka paljon. Samaten seuraavan päivän korjaussarja hän käy ostamassa mielellään minulle. Itse olen todella heikossa hapessa ja sairauksia on. Olen puolisostani riippuvainen. Krapuloissa on todella ollut monesti hengen lähtö ollut lähellä. Hän vain katselee ja taas seuraavana päivänä kysyy otan pari olutta tuonko sulle ja kuinka monta . Mikäli tilanne olisi päinvastainen en edes ehdottaisi hänelle oluen juontia saatikka lähtisi hakemaan "korjaussarja". Olisin myös huolissani hänen terveydestään ja siitä miten kaljottelu ja krapula vaikuttaa. Hän lähinnä kokee krapulan ja vieroitusoireet ohimeneviksi, koskaan ei ole ollut huolissaan saatikka "ryyppyputken" jälkeen ollut viemässä minua hoitoon. Hyvä mies, mutta ei vissiin tajua tilanteen vakavuutta.